keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Otteita luonnospäiväkirjasta, osa I

[HUOM! Tämän blogimerkinnän on kirjoittanut kirjailija Essi Kummu]

Viikko ennen kiertuetta esittelen Kipinäkiertuejulistetta lapsilleni keittiössä. Reaktio on välitön:
 ”Mitä, onko myös mieskirjailijoita olemassa?”
Johon nyökkään, kyllä. Käännän kysyjälle selkäni ja nostelen raakoja lihakimpaleita muovipakkauksesta pellille. Ajattelen kirjallisuuden kaanonia, opiskeluaikojani Oulun yliopiston kirjallisuuden laitoksella, miesprofessoreiden kaikentietäviä hymyjä, suomalaisen kirjallisuuden terävintä kärkeä modernismin ensihöyryistä nuoren suomalaisen naiskirjailijan läpimurtoon maailmalla.  Juuri tällä hetkellä on kyse Ranskan avauksesta. Siihen minäkin olen osallinen.
”Mitä, siis ihanko totta?”
Kysyjä on tyttäreni. Hän ei ole uskoa, vaan tökkii minua tämän saman kysymyksen kanssa vielä hetken.
Eletään julkaisusyksyä ja kiertueeseen on vielä viikko. Olen lähettänyt englanninkielisen käännösnäytteen toisesta romaanistani hyväksyttynä ja kääntäjäni kanssa työstettynä agentilleni paria päivää aikaisemmin. Sinä iltana me syömme lounaan myöhään. Kanankoipia ja porkkanaa ja hirssiä. Tunnelma on hyvä. Ruokaa valmistaessa olen kääntänyt tyttäreni innostamana juuri päivällä lueskelemani Tuva Korsströmin tietokirja-antologian otsikkoa uusiksi: ”Osaako mies ajatella?”

II
Kiertueen ensimmäinen päivä: ”sataneljä tavoitettua sielua”
Joitakin sattumia: Suurin osa kiertueeseen osallistuvista on puolikuntoisina. Ryystämme ja yskimme ja voivotamme vuoron perään. Hanna Haurulla on maha kipeä selkälääkkeistä. Ari Paulowin selkä on kipeä ja Haurulla on selkä kipeä ja Paulowin flunssalääkkeet unohtuivat kotiin.
Aamulla taidetoimikunnan aulassa monistelen verokorttia ja nieleskelen kurkkukipua, Slunga imeskelee Strepsilsiä, Pirjo Suvilehto kertoo epäilleensä päiväkausia, pääseekö flunssaltaan lähtemään ollenkaan. Hän on pakannut mukaansa oman tyynyn ja uimapuvun, mutta jättänyt viime tingassa viulun pois. Mikä on harmi.
Näillä mennään. Olen edellisenä yönä nähnyt unta Pudasjärven rikollisliigasta, joka rikkoo minun kellarihuoneiston lasi-ikkunan ja pyrkii sisälle. Nousin sängyltä omaan sisäiseen huutooni: ”Ei saa tulla tänne!” Puin nyrkkiä ilmassa pimeässä huoneessa ja rintakehä hakkasi. 

Ensimmäinen esiintymisemme


On Pudasjärven kirjastossa. Keskustelemme kirjailijan ammatista. Kaikkia jännittää ja se on mahtava tunne. Palatessa autolle taputtelemme toisiamme selkään. Yleisöä oli hyvin, keskustelu sujui, ja tuntui hyvältä saada veri kiertämään kollegoiden vieressä.
Pudasjärven lukio tarjoaa meille lihavelliä ja rehtori hymähtää ryhmän tiedusteluun mahdollisesta konjakista tai edes punaviinistä lounaan yhteydessä. Menomatkalla kuskimme Kimmo Suortamo kertoo, että on käynyt porojen teurastuskoulun. Takapenkki rymyää, joku nauraa kovaan ääneen, kieli on jossain vaiheessa venynyt notkeaksi ja kun on kirjoittavista ihmisistä kyse, osuu myös. Tämä on hyvä porukka. Olen tehnyt pitkään yksin töitä kotona ja nyt tuntuu kotoisalta olla seurassa.
Matkan edetessä alkavat myös kivut lauhtua vähän jokaisella. Ensimmäisenä päivänä opin, että on mahdollista pitää ihmisestä, vaikka se paljastuisi porojen teurastajaksi (näytti rehvastelevan, mutta ei ollut sitten kuitenkaan käytännössä uskaltanut missään vaiheessa itse astua teurastajan vaatteisiin. Kun tiedustin poron tappamisen yksityiskohtia,”on piirrettävä näkymätön rasti silmien yläpuolelle ja otsan keskelle ja tähdättävä nukutuspistoolilla siihen,” runoilija Pirjo Suvilehto huokaili kipua vieressä.)
Kiertueen tahti on kova. Iltasella olemme jo Taivalkoskella, jossa lausumme tuotantoamme vuoron perään tunnelmallisessa Jalavan hirsipirtissä. Esitysten välillä ryhmän ainoa mies erehtyy puhuttelemaan meitä naiskirjailijoiksi.

Mutta mikä se on? Tiedustan häneltä mitä termi tarkoittaa ja miksi hän puhuttelee meitä siten. Minä itse en tunne yhtäkään naiskirjailijaa. Nainen kyllä olen. Kirjailija on arvonimi, jonka lukeva yleisö voi kirjoittavalle ihmiselle antaa jos tämä on sen ansainnut, mutta osaako mies ajatella?
Ensimmäinen päivä: Sataneljä tavoitettua sielua, laski huoltomies ja porontappaja Suortamo. Se on hyvä saldo. Kiittelemme toisiamme, olen alkanut pitää ryhmän sisäisestä solidaarisuudesta. Kehumme hyviä lukupätkiä toisillemme ja jos joku on saanut lehdistön huomiota muiden edelle, siitä ollaan avoimen, vilpittömän kateellisia. Kinastelemme hyvässä hengessä automatkoilla ja syödessä sukupuolirooleista tässä ammatissa. Kun laittaudun makuulle hotelli Herkossa, tunnen tehneeni Työtä. Jos tämä tahti jatkuu, saapa nähdä miten käy lakeuden tyttären.
Hei, vielä tämä: on ollut suurenmoista heittäytyä täysin toisten huollettavaksi! Tunnen regressoituneeni hyvästi, tuskin osaan kävellä itse kun täältä palaan. Läänintaiteilija Heikkinen on hoitanut kirjailijoiden perään katsomisen niin hienovaraisesti, että kun seuraavana aamuna puhelimeni on hukassa, parahtaa kollega heti vieressä: ”Mitä ihmettä, miten tämän on annettu tapahtua!”

Essi Kummu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti