Kipinä-kirjailijakiertue suuntautui Koillismaalle ja Kainuuseen 17.-20.11.2010. Pohjoissuomalaiset kirjailijat kiersivät Koillismaata ja Kainuuta ja vierailivat neljän päivän aikana seitsemällä paikkakunnalla. Paikkakunniksi valikoituivat Pudasjärvi, Taivalkoski, Kuusamo, Suomussalmi, Kuhmo, Sotkamo ja Kajaani.
Kiertueen päätavoitteena oli tuoda alueen kirjailijoita tunnetuiksi sekä lähestyttää kirjailijaa ja lukijaa. Kiertue tarjosi kirjallisuustilaisuuksia myös sellaisissa kunnissa ja paikoissa, joissa niitä ei perinteisesti ole ollut. Tavoitteena oli laajentaa tietoisuutta pohjoisesta kirjallisesta identiteetistä.
Kiertueen tarkoituksena oli myös antaa virikkeitä ja kipinöitä lukemisen sekä kirjoittamisen harrastamiseen.
Kiertueella esiintyi kahdeksan kirjailijaa. Kirjailijat Heli Slunga, Hanna Hauru, Ari Paulow ja Essi Kummu esiintyivät kaikissa kiertueen tilaisuuksissa. Pirjo Suvilehto oli mukana kiertueella kaksi ensimmäistä päivää. Veli Käsmä nousi lavalle Taivalkoskella keskiviikkona 17.11., Risto Kormilainen Suomussalmella torstaina 18.11. ja Tarja Leinonen Sotkamossa lauantaina 20.11. Tilaisuuksissa kirjailijat kertoivat työstään sekä lukivat otteita tuotannostaan.
Kiertueen päätösklubi järjestettiin lauantaina 20.11. Kajaanissa Hospuda Koruna -ravintolassa yhteistyössä oululaisen kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry.:n kanssa, jonka 7-vuotissyntymäpäivää samalla juhlistettiin. Huutomerkki järjesti klubille myös omaa ohjelmistoa.
Oulun läänin taidetoimikunta järjesti kiertueen yhteistyössä kuntien ja paikallisten toimijoiden kanssa. Tilaisuudet olivat pääsymaksuttomia ja avoimia, paitsi Pudasjärven ja Kuhmon lukiovierailut oli tarkoitettu vain lukiolaisille. Juontajana koko kiertueella toimi kirjallisuuden läänintaiteilija Tuomo Heikkinen. Yleisömäärä Kipinä-kirjailijakiertueella oli yhteensä 527.
..........................
Kirjailijat
Esiintyvät kaikissa kiertueen tilaisuuksissa:
Hanna Haurun raadollisen runollista tyyliä, aistillista aihemaailmaa ja groteskia huumoria on verrattu usein esimerkiksi Timo K. Mukkaan ja Rosa Liksomiin.
Lisätietoa: http://www.like.fi/kirjailijatt/hauru-hanna
Essi Kummun työskentely on ekspressiivistä. Kirjoitus syntyy tunteesta ja intuitiosta. Kummu pitää itseään fyysisenä tekijänä, jonka kirjaimet puskevat kehon läpi kävelemällä, juoksemalla ja tanssimalla: ne pitää hikoilla itsestä ulos.
Kummu on valmistunut Oulun yliopistosta filosofian maisteriksi pääaineenaan kirjallisuus. Kummun esikoisromaani Mania (Tammi) ilmestyi 2006. Kummun toinen romaani Karhun kuolema (Tammi) julkaistiin elokuussa.
Lisätietoa: http://www.tammi.fi/kirjailijat/kirjailija/225
Yksityisetsivä-kapakoitsija Jesse Hackman on Paulowin rikoskirjojen oululainen päähenkilö. Hyvä, paha Oulu on Hackman-dekkareiden toinen päähenkilö. Hackman-tarinoiden lähtökohtana olevat rikokset on poimittu todellisuudesta, mutta tarina on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, eivätkä sen käänteissä esiintyvät tapahtumat välttämättä ole reaalimaailmassa liittyneet toisiinsa.
Paulowin uusin kirja, Jesse Hackman VI - Itämaista rakkautta, julkaistiin 2009.
Kaleva järjesti lukijaäänestyksen keväällä Pohjois-Suomen parhaasta kirjailijasta. Voittajat julkistettiin elokuussa Pohjois-Suomen Kirjamessuilla Oulussa. Paulow ylsi äänestyksessä neljänneksi ja oli samalla korkeimmalle sijoittunut elossa oleva Pohjois-Suomessa asuva kirjailija.
Lisätietoa: http://www.aripaulow.fi/
Slungan toinen runokokoelma Varjomadonna (Minerva) ilmestyi 2009. Slunga kuvaa runoissaan vierautta ja osattomuutta, jota nainen voi rooleissaan ja muiden naisten keskellä tuntea. Runot leikkaavat arkimaiseman halki ja tunkeutuvat suojatuille alueille: sinne, mistä ei saisi puhua.
Slunga on esiintyvä runoilija, joka sijoittui Runopuulaakin SM-kisoissa toiseksi 2010. Hän toimii myös Kalevan kolumnistina. Slunga kirjoittaa kolmatta kirjaansa.
Lisätietoa: http://www.minervakustannus.fi/kirjailijat/index.php?kirjailija=267
Lisätietoa: http://www.mantykustannus.fi/fi/index.php?link1=51
Esiintyvät jossakin kiertueen tilaisuudessa:
Käsmä toimii Pohjois-Pohjanmaan kirjoittajat ry:n puheenjohtajana. Lisäksi hän on Huutomerkki ry:n, Päätaloseuran sekä Kärsämäen Elämäntarinayhdistyksen jäsen.
Käsmän uusin teos, Kostonjoen kohina -romaani (Mäntykustannus), julkistettiin huhtikuussa. Kyseessä on Kostonjoki-romaanisarjan ensimmäinen osa.
Lisätietoa: http://www.mantykustannus.fi/fi/index.php?link1=52
* esiintyy ke 17.11. klo 19 Taivalkoskella Jalavan kaupassa
Kormilainen on Suomussalmen kirkkoherra sekä Kajaanin rovastikunnan lääninrovasti. Hänet valittiin Vuoden papiksi 2005.
Kormilaisen laaja tuotanto sisältää romaaneja, runokirjoja, rukouskirjoja, hartauskirjoja sekä lyhytproosateoksia. Kormilaisen runoja on julkaistu useissa sanoma- ja aikakauslehdissä. Runoja on julkaistu lehdissä myös USA:ssa, Liettuassa, Ruotsissa, Venäjällä ja Unkarissa, joille kielille niitä on käännetty.
Tänä syksynä Kormilaiselta on ilmestynyt kaksi kirjaa, kirkkovuoden mukana kulkeva lahjakirja Siunaa ja varjele meitä (Lasten keskus) sekä Myötäkäymisiä (Kirjapaja).
Lisätietoa: http://www.kirjapaja.fi/index.php?option=com_catalog&Itemid=38&mode=prod&prodid=2084&catid=110
* esiintyy to 18.11. klo 19 Suomussalmella Retikka-teatterissa
Leinonen on kirjoittanut romaaneja, novellikokoelman, runokirjoja sekä näytelmiä. Leinosen uusin romaani Rakkaat pojat (Myllylahti) ilmestyi syyskuussa. Rakkaat pojat on road movie -henkinen rikosromaani, jossa kolme kuusikymmenvuotiasta veljestä pakenee tekemiään rikoksia halki Suomen Norjaan asti.
Lisätietoa: http://kauppa.myllylahti.fi/epages/Finnet.sf/fi_FI/?ObjectPath=/Shops/09032009-132232/Products/9789522022103
* esiintyy la 20.11. klo 13 Sotkamon kirjastossa
Kirjallisuuden läänintaiteilija juontaa
Aiemmin Heikkinen on toiminut muun muassa kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n puheenjohtajana 2003-2008 sekä Oulun Muusajuhlat -sanataidefestivaalin tuottajana. Heikkinen sai kunniamaininnan J.H. Erkon kirjoituskilpailussa 2005. Hän on myös Aikakauslehti Kaltion kolumnisti.
Heikkinen on kotoisin Kuhmosta. Kuhmossa hän asui ylioppilaaksi asti.
Lisätietoa: http://www.runoilija.net/
........................................
Kiertueaikataulu
Muutokset mahdollisia.Oulun läänin taidetoimikunta järjestää kiertueen yhteistyössä kuntien ja paikallisten toimijoiden kanssa.
Juontajana kiertueella toimii kirjallisuuden läänintaiteilija Tuomo Heikkinen.
Keskiviikko 17.11.
Klo 12.30.-13.30. Kirjailijavierailu Pudasjärven kirjastossa (PUDASJÄRVI)
Pudasjärven kirjasto, Tuulimyllyntie 4, Pudasjärvi
Essi Kummu, Heli Slunga, Hanna Hauru, Ari Paulow, Pirjo Suvilehto
Yhteistyökumppanit/järjestäjät: Pudasjärven kirjasto
Klo 13.45.-15 Kirjailijavierailu Pudasjärven lukiolla (PUDASJÄRVI)
Pudasjärven lukio, Rimmintie 15, Pudasjärvi
Essi Kummu, Heli Slunga, Hanna Hauru, Ari Paulow, Pirjo Suvilehto
* Vain lukiolaisille
Yhteistyökumppanit/järjestäjät: Pudasjärven lukio
Klo 19-21 Kirjallisuusklubi Jalavan kaupassa (TAIVALKOSKI)
Jalavan kauppa, Mikonkuja 2, Taivalkoski
Essi Kummu, Heli Slunga, Hanna Hauru, Ari Paulow, Pirjo Suvilehto, Veli Käsmä
Yhteistyökumppanit/järjestäjät: Taivalkosken kulttuuritoimi, Jalavan kauppa, Päätalo-instituutti
Torstai 18.11.
Klo 13-14.30. Kirjailijavierailu Kuusamotalolla (KUUSAMO)
Kuusamotalo, Oulanka-sali, Kaarlo Hännisentie 2, Kuusamo
Essi Kummu, Heli Slunga, Hanna Hauru, Ari Paulow, Pirjo Suvilehto
Järjestäjät: Kuusamon kulttuuritoimi ja Kuusamon kirjasto
Klo 19-21 Kirjallisuusklubi Retikka-teatterilla (SUOMUSSALMI)
Retikka-teatteri, Jalonkatu 1, Suomussalmi
Essi Kummu, Heli Slunga, Hanna Hauru, Ari Paulow, Pirjo Suvilehto, Risto Kormilainen
Yhteistyökumppanit/järjestäjät: Suomussalmen kulttuuripalvelut, Retikka-teatteri, Scandic Kiannon Kuohut
Perjantai 19.11.
Klo 12-14 Kirjailijavierailu Kuhmon yhteislukiolla (KUHMO)
Kuhmon lukio, Piilolantie 40, Kuhmo
Essi Kummu, Heli Slunga, Hanna Hauru, Ari Paulow, Pirjo Suvilehto
* Vain lukiolaisille
Yhteistyökumppanit/järjestäjät: Kuhmon kaupungin kulttuuritoimi, Kuhmon yhteislukio
Klo 19-21 Kirjallisuusklubi Kuhmo-talolla (KUHMO)
Kuhmo-talo, Kahvila Juttua, Koulukatu 1, Kuhmo
Essi Kummu, Heli Slunga, Hanna Hauru, Ari Paulow, Pirjo Suvilehto
Yhteistyökumppanit/järjestäjät: Kuhmon kaupungin kulttuuritoimi, Kuhmo-talo, Kahvila Juttua
Lauantai 20.11.
Klo 13-15 Kirjailijavierailu Sotkamon kirjastossa (SOTKAMO)
Sotkamon kirjasto, Markkinatie 1, Sotkamo
Essi Kummu, Heli Slunga, Hanna Hauru, Ari Paulow, Pirjo Suvilehto, Tarja Leinonen
Yhteistyökumppanit/järjestäjät: Sotkamon kirjasto
Klo 19-22 Kirjailijakiertueen päätösklubi (KAJAANI)
Hospoda Koruna, Kauppakatu 30, Kajaani
Essi Kummu, Heli Slunga, Hanna Hauru, Ari Paulow, Pirjo Suvilehto
Paavo J. Heinonen ja Kari Miettunen esittävät The Doorsin tuotantoa suomeksi.
Hilja Kiimanlehto try to be acoustic - punkkia ja kohtuullisia tunteita. Muusikkoina Veikko Leinonen sekä Valtteri Tauriainen.
Luvassa myös matkalaukkurunoutta.
Klubi on samalla kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n 7-vuotisjuhlaklubi.
Yhteistyökumppanit/järjestäjät: Huutomerkki ry, Hospoda Koruna
........................
Yhteistyössä
Oulun läänintaidetoimikunta on järjestänyt kirjailijakiertueen yhteistyössä seuraavien toimijoiden kanssa:PUDASJÄRVI
Pudasjärven kirjasto
Pudasjärven lukio
TAIVALKOSKI
Taivalkosken kulttuuritoimi
Jalavan kauppa
KUUSAMO
Kuusamon kulttuuritoimi
SUOMUSSALMI
Suomussalmen kulttuuripalvelut
Retikka-teatteri
KUHMO
Kuhmon kaupungin kulttuuritoimi
Kuhmon yhteislukio
Kuhmo-talo
Kahvila Juttua
SOTKAMO
Sotkamon kirjasto
KAJAANI
Huutomerkki ry
Hospoda Koruna
.........................
Tekstinäytteet
Ari Paulow: Itämaista rakkautta (Jesse Hackman VI, 2009)
Kerroksessa oli ainoastaan neljä asuntoa. Avaimenperässäni killuva pieni lamppu näytti tietä, kun hiippailin tutkimaan niistä lähimmän ovea. Postiluukussa luki Väisänen A, eikä muuta. Seuraavassa huoneistossa majaili Hilonen ja kolmannessa H.E. Jortikka. Neljännen huushollin postiluukussa ei vastaavanlaista tiedotetta ollut.
Seisahduin hetkeksi kaikkien ovien kohdalla. Ensimmäisen takana joku näppäili sähkökitaralla Stairway to Heavenin riffiä. Toisessa ja kolmannessa korsussa oli hiljaista kuin kunnallispoliittisen vuosikatsauksen tiedotustilaisuudessa.
Neljäs oli sen sijaan mielenkiintoisempi kuin muut. Huolimattomasti tungetun lehtinipun vuoksi raollaan olevasta postiluukusta kuului hiljaista liikehdintää ja papereiden kahinaa sekä avattavien kaappien ja laatikoiden kolahduksia. Joku hyräili itsekseen.
Parin minuutin kuluttua sisältä kuuluvat äänet loppuivat. Kun sipsuttavat askelet lähestyivät ovea, tuli minulle äkkiä kiire. Kuin naistenvessan tirkistelystä yllätetty teinipoika vedin korvani postiluukusta ja liikahdin portaita kohti. Juuri silloin aukesi viereinen ovi ja kynnykselle ilmestyi iäkäs mies. Uurteisilta kasvoilta paistoi melkoinen ärtymys hänen kähistessään suupielet valkoisina:
– Mikä perkeleen hamppari täällä hiippailee pimiässä rapussa? Viimesen kerran te täältä mittään viette. Soitanko mää polliisit vai ammunko heti?
Teksti oli painavansorttista laatua, mutta niin oli miehen kourassa heiluva asekin. Kaksitoista kaliiberinen Valmetin haulikko mykistää kovimmankin karjun, eikä minulla ollut epäilystä siitä etteikö ovenraossa seisovalla papparaisella ollut haluja sitä käyttää. Sen rautatietunnelilta näyttävä musta suuaukko osoitti suoraan otsaani ja etusormi väpätti liipaisinkaaren sisällä valmiina lähettämään lyijyryöpyn tekemään aivoistani ongelmajätettä.
– Älkää helvetissä sohiko sillä pyssyllä, kähisin takaisin. – Tulee vielä iso vahinko.
– Mikä saakelin vahinko! ärähti mies. – Tahallaan minä sut ammun jos ammun. Vanhinko tuli äitilles ku se puotti perseestään tuollasen paskan. Missä ne meijän pyörät on? Kerro heti tai losahtaa!
– Mitkä helkutin pyörät? Mistä te oikein puhutte? änkytin nöyränä. Metrin päässä naamataulustani tärisevä haulikko ei houkutellut suunsoittoon.
– Ja autonrenkaat myös! Puhetta pummi ja äkkiä. Kohta paukkuu! uhosi pappa.
Vatsaani kouristi, sillä siinä vaiheessa pidin lähestulkoon varmana että räjähtämispisteessä kihisevä seniorikansalainen listisi minut siihen paikkaan. Vanhanaikaiseen kerrastoon ja kuluneisiin Reino-tossuihin sonnustautuneella keskimittaisella, rotevalla miehellä oli takkuinen harmaa tukka ja hailakansiniset silmät, joissa ainakaan sillä hetkellä ei näkynyt huumorin häivää.
Eikä minulla muutenkaan ollut hurraamista. Vain muutaman askelen päässä takanani rapisi naapurihuoneiston ovi, kun joku veti postiluukkuun tungettuja lehtiä sisään. Olisi vain sekuntien kysymys, ennen kuin asunnossa hiippaillut henkilö saisi homman valmiiksi ja astuisi ulos rappuun.
Jälkimmäinen tarkoitti sitä että minä jäisin rysän päältä kiinni ja menettäisin paitsi maineeni myös toimeksiannostani luvatun palkkion ja mahdollisuuteni selvittää ne pari omituista seikkaa jotka vaivasivat mieltäni.
Ei helvetti! Oli keksittävä jotain ja pian. Aikaa oli käytössä vain kolibrinsiiven lyönnin verran.
Ja silloin minulla välähti. Äärimmäisen rauhallisella liikkeellä työnsin käteni povitaskuun ja otin sieltä lupalapun, joka oikeuttaa minut johtamaan vartiointiliikettä ja suorittamaan yksityisiä rikostutkimuksia asiakkaan laskuun. Nostin sen entistäkin varovaisemmin papparaisen nähtäväksi ja sanoin:
– Jesse Hackman Etsivätoimisto Hackmanista, päivää. Olen taloyhtiön toimeksiannosta tutkimassa niitä varastossanne tapahtuneita varkauksia. Voinko tulla sisään?
Se tehosi. Yllättyneeltä vaikuttava haulikkomies näytti silminnähden helpottuneelta ja laski aseensa piipun. Epäröiden hän liikahti askelen taaksepäin ja mutisi:
– Etsivätoimistosta… Onko se höperö isännöitsijä saanut lopultakin jotakin aikaan? Millon se Luukkonen soitti? Aamulla vielä se intti, että polliisi kyllä selevittää tämän jutun.
Gloria in excelsis! Äijäpaha suorastaan tyrkytti aseet käsiini. Vilkaisin olkani yli naapurihuoneiston ovea, jonka takana kuuluva pahaenteinen rapina oli lakannut, ja sanoin:
– Luukkonen soitti just äsken. Eiköhän mennä sisään ja jutellaan vähän? Olisi tässä pikkuisen kiire…
Epäluuloiselta vaikuttavalla äijällä ei hoppua kuitenkaan ollut. Silminnähden ärtyneenä hän rypisti uurteisia kulmiaan ja tivasi:
– Paljonko se tutkiminen maksaa? Taloyhtiöllä on muutenkin rahasta puute. Ei tällainen köyhä eläkeläinen kuule…
– Tämä on ilmaista, keskeytin ukon. – Isännöitsijä Luukkonen on vanhoista jutuista saaliissa ja siksi minä tutkin näitä varkauksia ilman erillistä korvausta. Että mitä jos mennään peremmälle ja puhutaan siellä.
Essi Kummu: Karhun kuolema (2010)
Ensin kuolee mumma.
Se tapahtuu syyskuisena iltapäivänä. Aurinko paistaa niin tavattoman kauniisti. On lämmintä. Ruoho on tummanvihreää kuten viimeisinä iltapäivinä kun kesää enää on jäljellä, ja toinen Stellan lapsista kysyy Fanny Matinjussilta onko tämä koko elämän mukavin päivä.
Mihin Fanny nauraa.
Fanny hymyilee.
Hän pysähtyy, hän laskeutuu lapsen tasalle ja sivelee tätä poskesta sormenpäällään, liikuttuu lapsen avoimesta ja vilpittömästä katseesta ja sanoo: ”Kyllä rakas, tämä ihan hyvin voi olla sinun elämäsi mukavin päivä.”
Ulkona Alfred paistaa muurikoita.
Kauempaa kuuluu lasten leikkimisen ääniä ja päivä huojuu yhä lämpimänä väreilynä joka paikassa, Fannyn ohuen hameen helmoissa, hänen polvissaan ja käsivarsissaan. Nyt hän nousee ylös ja tuntee suurta elämisen riemua ja aurinko paistaa kaikista ikkunoista sisään.
Sitten Fanny katsoo lasta ja sanoo tälle sydän paksuna: ”Ja voipa ihan hyvin olla, että tämä päivä on sellainen myös minulle.”
Kesä alkaa auttamattomasti olla ohi. Se on ollut mumman viimeinen kesä ja juuri tänään on vielä niin lämmin että kaikki uskaltautuvat vielä kerran rimssuihin ja helmoihin ja menevät ulos ja alkavat puuhata kesäisiä asioita.
Alex on taas toimissaan jossain päin maailman kylmimpiä alueita. Mumma istuu yksin huoneessa.
Hän pitelee kaksin käsin filtistään kiinni.
Häntä palelee.
Ääni tulee ulkoa, huudettuna:
”Mumma tule ulos!”
Kuuluu vähän hekottelua.
Sitten hetken päästä, ovelta:
”Mumma. Nyt minä tulen hakemaan sinut.”
Kuluu hetki. Ulkoa lasten ääniä, sellaista kesäistä kolinaa. Joku kaataa vettä ämpäriin. Lapset kiljuvat ja nauravat.
Sisällä talossa on huone. Siellä on mumma. Radio on kiinni.
Iltapäivisin tulee huonoja ohjelmia. Mumma katselee omia varpaita.
Käy kesäinen leyhähdys, naisen hiki ja parfyymi, kostea märkä ruohikko.
”No. Minä tulin nyt.”
Nainen ähkii. Fanny on mumman tytär mutta nyt tälle äiti.
Alex, Fannyn poika, on jossain poissa, hän on aina poissa, mutta silti joka hetki tässä, aistittavissa ja voimakkaasti läsnä. Se kuuluu tämän perheen asioihin että poissaolevat huutavat kaikista kovimmin, niin on ollut aina ja niin on myös nyt. Kun Fanny yrittää nostaa, mumma önisee ja on vihainen, tekee ääntä ja vastahankaa.
Mumma ihan tahallaan vapisuttaa käsiään ja huuliaan.
Pehmeät koukkuun taipuneet sormet, ranteet jäykiksi koukistuneina. Mummassa on paljon vihaa joka ei mummasta lähde vaikka tapahtuisi mitä.
Semmoista ei ole ihana katsella.
Semmoista Fanny, hänen tyttärensä, ei halua nähdä ja siksi puhutellessa katselee aina ohi, on niin kuin ei kuulisikaan kiukunpuuskia, voimattomana ärjyttyjä tai päryytettyjä vihaelkeitä, hirveäksi ja vastenmieliseksi vääntynyttä hätää.
Mummasta on tullut iljettävä. Nähdä nyt oma äitinsä sellaisessa tilassa, kuinka pahalta haisee mumman huone talossa vaikka sitä varmasti tuuletetaan joka päivä ja vaikka Fanny, kiihkeällä ja vaivoin pidätellyllä innolla, tuoksuöljyin ja saippuoin varustautuneena hankaa alastonta äitiään pesuissa tämän heikosta olemuksesta puhtaaksi niin että mumman ohut ja paperinen iho siitä repeilee ja mummaan tulee kohtia, joista iho on palanut puhki. Fanny on hyvin tarkka siisteydestä. Näin ei aina ole ollut. On ollut myös aikoja, jolloin tavarat keräsivät ympärilleen likarenkaita ja Fanny poltti hajareisin tupakkaa sisällä, keittiön pöydän ääressä tukka huolimattomasti laitettuna.
Mumma on puhtaudesta ja siistimisestä kuiva. Mumman tehtävä tässä perheessä on aiheuttaa vastahankaa ja kuunnella radio-ohjelmia ja odotella omaa kuolemaansa.
”Onko ollu ihana päivä. Ihana ilma on, oikein kesäistä vielä on kaikki. Aurinko paistaa, voi että minä olen nauttinu, niin harvassa on lämpö, nyt nautitaan sitte kans yhessä kaikki.”
Fanny puhelee aina jotain lämmittääkseen tilannetta, johon hän ei vieläkään ole tottunut.
Hänestä on tullut oman äitinsä äiti. Se on tehtävä, jossa ollaan yksin.
Fanny puhelee sillä hän on yksin, eikä siinä paljon pitsihatut auta. Mumma önisee kuin humalainen, koukkuun taipuneet kämmenet suihkivat.
”Siirretään mumma tuoliin.”
Fanny siirtää mumman mutta mumma rimpuilee ja pistää hanttiin ja ottaa nyrkillä tukasta, sen mitä saa vielä kiinni ja ynisee ja irvistelee suuta jossa ei ole hampaita, pelkkiä koloja vain.
Mikä näky, mumma on enää naisen raato.
Mutta Fanny ei katso enää mumman kasvoja eikä ole huomaavinaan nyrkkejä joissa ei ole ollenkaan voimaa. Mumma rummuttaa kaksin käsin tytärtään selkään ja ölisee sekavia. Mumman hartiat vavahtelevat, musta tai tummansininen kauluspusero, ei yhtään kirkkaita värejä, mumma pitää niitä rivoloisina, mumma nytkyy, nipistelee kun muuhun ei pysty.
Se tehoaa vielä.
Fanny hypähtää pystyyn mutta pidättää huudon.
Tähän hetkeen asti hän on vielä jaksanut teeskennellä hyvin.
Mieli on tehnyt sanoa vaikka mitä, tai sitten paiskata nyrkki tuon ohuen hahmon kohtuun, ja voimalla myös, mikäli nyt päästäisi ulos kaiken sen mikä koskaan on jäänyt ilmaisua vaille.
Varmasti on paljon sellaista mikä ei ole ollenkaan mumman vika, ei mumman syytä vaan kaiken mikä on ollut ennen tätä, koko eletty elämä. Hänen elämänsä.
Sentään Fanny kaikesta huolimatta yhä on oman äitinsä syleilyssä ja hänen vatsaansa ja rintakehäänsä ja selkäänsä painavat tiukkana kaikki ne hetket, joissa suu on nipistetty kiinni vaikka olisi tehnyt mieli huutaa naama vääränä vaikka mitä, oi, kuinka paljon hän itse toivoisi voivansa joskus vääntäytyä yhtä iljettäväksi kuin hänen oma äitinsä juuri nyt, tuollaiseksi eläimen kaltaiseksi. Hän haluaisi päästää oikein kunnolla irti ja olla hirveä.
Mutta niin kuin aina, Fanny malttaa itsensä.
Hän, kädet sivuilla, hengittää syvään.
Hän malttaa itsensä.
Hän teeskentelee.
Hän tekee päätöksen nipistää suunsa kiinni.
Hän nipistää suunsa kiinni.
Sen jälkeen hän laskeutuu alas ja suhisee mumman korvaan.
”Perkele sinua minä vien sinut ulos perkele vaikka se veisi minulta hengen.”
Ja käy niin kuin tässä kohtaa aina: Äiti ripustautuu tyttäreensä kiinni kynsin ja hampain, ja pian he taas ovat toistensa kimpussa.
Painiessaan he hetken näyttävät samalta:
Äiti ja tytär.
Kaksi karhunpenikkaa.
Mumma ei puhu, mutta potkii Fannya nilkkaan.
Mummalla on tossut. Kaikki on mummalla tylppää.
”Sun kanssas niin kuin kakaran.”
Fanny nostaa, sähisee mummalle hampaittensa välistä.
”Saatana olet sinäkin yksi perkele.”
Sillä tavalla Fanny rakastaa nyt, sanoo perkeleitä, saa siitä voimaa nostaa ja telmiä.
Fanny on hikinen.
Hän nousee ylös kun väsyy. Hän nostaa käden otsalleen ja näyttää ikäiseltään. Mumma huohottaa, tarttuu keinutuoliin kaksin käsin, vaikka tietää sen olevan turha ele.
Mumma istuu lattialla hajareisin ja pitelee keinutuolista kiinni.
Fanny menee ovelle ja huutaa Alfredia.
Yhdessä he nostavat mumman.
Mumma kärrätään tuolissa pihaan. Fanny panee mumman päähän kesähatun ja istuu Alfredin viereen.
Hymyilee.
Painiminen on selvästi piristänyt Fannya.
Hänen eleisiinsä astuu keveys. Hän hymyilee.
”Tee pitsisiä. Minä tykkään pitsisistä.”
Häntä naurattaa jo vähän. Hän tasoittelee kädellään tukkaa siitä mistä mumma äsken repi. Sitten Fanny rupeaa nauramaan, ei itsekään tiedä mille, hän heiluttelee jalkoja ja panee kädet syliin, tämä on niin ihana päivä, hän katselee kulmiensa alta Alfredia. Stella istuu pihakeinussa ja kuuntelee ääntä jonka kevyt tuulenvire tekee ylhäällä puissa. Lapset juoksevat jonona ohi. Mumma katselee varpaitaan. Tylpät ovat. Nyt kaikki ovat koolla ja kaikki on, niin kuin pitää. Pilviä lainehtii taivaalla.
”Alfred. Tee pitsisiä.”
Alfred kuuluu tähän sukuun ja tähän perheeseen ja on siksi tässä pihassa näiden ihmisten kanssa. Mumma pissaa housuunsa. Sitä valuu tuolin metallista runkoa pitkin mutta kukaan ei huomaa. Aurinko käy mummaa silmiin ja hattu. Hän ei näe sen alta, Fanny nauraa ja sitä jatkuu pitkään, lapset juoksevat, kenen lie penikoita. Mumma on niin vanha ettei jaksa opetella uusien nimiä.
Mumma on päättänyt ettei sen tarvitse jaksaa enää yhtään mitään.
Fanny nauraa vielä vähän, kesähattu, jonka alta mumma ei näe, sopivasti lämpimät märät housut. Stellan lapset hyppäävät puiden alla ja rallattavat här dansar Herr Gurka både vals och mazurka.
Grön är Herr Gurka grön är hans bror, båda har strumpor, ingen har skor. Aurinko paistaa.
Kaikki on hyvin.
Mummakin vielä tässä.
Pitää nauttia niin kauan kuin aikaa vielä on, kohta ei ole.
Fanny nostaa maljan, ruotsalaista siideriä ja fantaa ja coctailpaloja.
Mummakin saa, lättyä on, pannaanko mummalle kermavaahtoa kans.
Fanny katselee taivaalle ja ottaa hörpyn lasista, huokaa, antaa hartioiden rentoutua.
Mumma katselee lasia pöydällä. Alfred tasoittelee pohjia seuraavaa lättyä varten. Se tulee Stellalle. Kun lätyt on syöty mumma ei pistä hanttiin ajatusta että kärrätään takaisin sisälle. Mumma ei osoittele sormella radion viereen laverille niin kuin joka päivä tähän aikaan, vaikka sieltä tulisi suomenkieliset uutiset ja myöhemmin illalla iltahartaus. Mumma osoittelee sängylle.
”Jahas”, Alfred sanoo, ”Taisi mumma väsyä juhlista”, eikä mumma koskaan pane Alfredille hanttiin. Kun mies nostaa.
Alfred kyllä huomaa mumman kosteat housut, mutta päättää olla sanomatta niistä. Hän oikoo rauhallisen mumman sängylle joka narahtaa mumman olematonta painoa, sitten hän, jostain syystä, asettelee mumman kädet rinnalle ja mumma itse laittaa sormet sormien lomaan.
Mumma hengähtää. Mumman kova rintalasta laskeutuu rauhallisesti alas.
Alfred, vastoin tavallisia tapojaan, suutelee mummaa otsalle. Suudelma on kevyt ja viileä ja sitten Alfred on poissa. Rauhallinen keltainen valo hohtaa ikkunasta mumman pedatulle vuoteelle.
Sen päällä mumma makaa huokoisena. Mumman ohut, taivasta kohti harittava tukka. Babushka, kuiskaisi Alex, jos nyt olisi täällä. Ja se kuuluu huoneessa vielä hetken. Babuska, paistetaanko vielä yhdet ja siihen päälle oikein reilusti omenahilloa? Anovasti Alex katselee, pieni ja arka poika, ja tähän pyyntöön mumma kuolee, hän nyökkää.
Kyllä. Hän hymyilee ja nousee sijoiltaan. Tietysti. Vielä yhdet, Alex. Ja kun hän lähtee, hän ei ole yksin. Hän on Alexin kanssa.
Se tapahtuu syyskuisena iltapäivänä. Aurinko paistaa niin tavattoman kauniisti. On lämmintä. Ruoho on tummanvihreää kuten viimeisinä iltapäivinä kun kesää enää on jäljellä, ja toinen Stellan lapsista kysyy Fanny Matinjussilta onko tämä koko elämän mukavin päivä.
Mihin Fanny nauraa.
Fanny hymyilee.
Hän pysähtyy, hän laskeutuu lapsen tasalle ja sivelee tätä poskesta sormenpäällään, liikuttuu lapsen avoimesta ja vilpittömästä katseesta ja sanoo: ”Kyllä rakas, tämä ihan hyvin voi olla sinun elämäsi mukavin päivä.”
Ulkona Alfred paistaa muurikoita.
Kauempaa kuuluu lasten leikkimisen ääniä ja päivä huojuu yhä lämpimänä väreilynä joka paikassa, Fannyn ohuen hameen helmoissa, hänen polvissaan ja käsivarsissaan. Nyt hän nousee ylös ja tuntee suurta elämisen riemua ja aurinko paistaa kaikista ikkunoista sisään.
Sitten Fanny katsoo lasta ja sanoo tälle sydän paksuna: ”Ja voipa ihan hyvin olla, että tämä päivä on sellainen myös minulle.”
Kesä alkaa auttamattomasti olla ohi. Se on ollut mumman viimeinen kesä ja juuri tänään on vielä niin lämmin että kaikki uskaltautuvat vielä kerran rimssuihin ja helmoihin ja menevät ulos ja alkavat puuhata kesäisiä asioita.
Alex on taas toimissaan jossain päin maailman kylmimpiä alueita. Mumma istuu yksin huoneessa.
Hän pitelee kaksin käsin filtistään kiinni.
Häntä palelee.
Ääni tulee ulkoa, huudettuna:
”Mumma tule ulos!”
Kuuluu vähän hekottelua.
Sitten hetken päästä, ovelta:
”Mumma. Nyt minä tulen hakemaan sinut.”
Kuluu hetki. Ulkoa lasten ääniä, sellaista kesäistä kolinaa. Joku kaataa vettä ämpäriin. Lapset kiljuvat ja nauravat.
Sisällä talossa on huone. Siellä on mumma. Radio on kiinni.
Iltapäivisin tulee huonoja ohjelmia. Mumma katselee omia varpaita.
Käy kesäinen leyhähdys, naisen hiki ja parfyymi, kostea märkä ruohikko.
”No. Minä tulin nyt.”
Nainen ähkii. Fanny on mumman tytär mutta nyt tälle äiti.
Alex, Fannyn poika, on jossain poissa, hän on aina poissa, mutta silti joka hetki tässä, aistittavissa ja voimakkaasti läsnä. Se kuuluu tämän perheen asioihin että poissaolevat huutavat kaikista kovimmin, niin on ollut aina ja niin on myös nyt. Kun Fanny yrittää nostaa, mumma önisee ja on vihainen, tekee ääntä ja vastahankaa.
Mumma ihan tahallaan vapisuttaa käsiään ja huuliaan.
Pehmeät koukkuun taipuneet sormet, ranteet jäykiksi koukistuneina. Mummassa on paljon vihaa joka ei mummasta lähde vaikka tapahtuisi mitä.
Semmoista ei ole ihana katsella.
Semmoista Fanny, hänen tyttärensä, ei halua nähdä ja siksi puhutellessa katselee aina ohi, on niin kuin ei kuulisikaan kiukunpuuskia, voimattomana ärjyttyjä tai päryytettyjä vihaelkeitä, hirveäksi ja vastenmieliseksi vääntynyttä hätää.
Mummasta on tullut iljettävä. Nähdä nyt oma äitinsä sellaisessa tilassa, kuinka pahalta haisee mumman huone talossa vaikka sitä varmasti tuuletetaan joka päivä ja vaikka Fanny, kiihkeällä ja vaivoin pidätellyllä innolla, tuoksuöljyin ja saippuoin varustautuneena hankaa alastonta äitiään pesuissa tämän heikosta olemuksesta puhtaaksi niin että mumman ohut ja paperinen iho siitä repeilee ja mummaan tulee kohtia, joista iho on palanut puhki. Fanny on hyvin tarkka siisteydestä. Näin ei aina ole ollut. On ollut myös aikoja, jolloin tavarat keräsivät ympärilleen likarenkaita ja Fanny poltti hajareisin tupakkaa sisällä, keittiön pöydän ääressä tukka huolimattomasti laitettuna.
Mumma on puhtaudesta ja siistimisestä kuiva. Mumman tehtävä tässä perheessä on aiheuttaa vastahankaa ja kuunnella radio-ohjelmia ja odotella omaa kuolemaansa.
”Onko ollu ihana päivä. Ihana ilma on, oikein kesäistä vielä on kaikki. Aurinko paistaa, voi että minä olen nauttinu, niin harvassa on lämpö, nyt nautitaan sitte kans yhessä kaikki.”
Fanny puhelee aina jotain lämmittääkseen tilannetta, johon hän ei vieläkään ole tottunut.
Hänestä on tullut oman äitinsä äiti. Se on tehtävä, jossa ollaan yksin.
Fanny puhelee sillä hän on yksin, eikä siinä paljon pitsihatut auta. Mumma önisee kuin humalainen, koukkuun taipuneet kämmenet suihkivat.
”Siirretään mumma tuoliin.”
Fanny siirtää mumman mutta mumma rimpuilee ja pistää hanttiin ja ottaa nyrkillä tukasta, sen mitä saa vielä kiinni ja ynisee ja irvistelee suuta jossa ei ole hampaita, pelkkiä koloja vain.
Mikä näky, mumma on enää naisen raato.
Mutta Fanny ei katso enää mumman kasvoja eikä ole huomaavinaan nyrkkejä joissa ei ole ollenkaan voimaa. Mumma rummuttaa kaksin käsin tytärtään selkään ja ölisee sekavia. Mumman hartiat vavahtelevat, musta tai tummansininen kauluspusero, ei yhtään kirkkaita värejä, mumma pitää niitä rivoloisina, mumma nytkyy, nipistelee kun muuhun ei pysty.
Se tehoaa vielä.
Fanny hypähtää pystyyn mutta pidättää huudon.
Tähän hetkeen asti hän on vielä jaksanut teeskennellä hyvin.
Mieli on tehnyt sanoa vaikka mitä, tai sitten paiskata nyrkki tuon ohuen hahmon kohtuun, ja voimalla myös, mikäli nyt päästäisi ulos kaiken sen mikä koskaan on jäänyt ilmaisua vaille.
Varmasti on paljon sellaista mikä ei ole ollenkaan mumman vika, ei mumman syytä vaan kaiken mikä on ollut ennen tätä, koko eletty elämä. Hänen elämänsä.
Sentään Fanny kaikesta huolimatta yhä on oman äitinsä syleilyssä ja hänen vatsaansa ja rintakehäänsä ja selkäänsä painavat tiukkana kaikki ne hetket, joissa suu on nipistetty kiinni vaikka olisi tehnyt mieli huutaa naama vääränä vaikka mitä, oi, kuinka paljon hän itse toivoisi voivansa joskus vääntäytyä yhtä iljettäväksi kuin hänen oma äitinsä juuri nyt, tuollaiseksi eläimen kaltaiseksi. Hän haluaisi päästää oikein kunnolla irti ja olla hirveä.
Mutta niin kuin aina, Fanny malttaa itsensä.
Hän, kädet sivuilla, hengittää syvään.
Hän malttaa itsensä.
Hän teeskentelee.
Hän tekee päätöksen nipistää suunsa kiinni.
Hän nipistää suunsa kiinni.
Sen jälkeen hän laskeutuu alas ja suhisee mumman korvaan.
”Perkele sinua minä vien sinut ulos perkele vaikka se veisi minulta hengen.”
Ja käy niin kuin tässä kohtaa aina: Äiti ripustautuu tyttäreensä kiinni kynsin ja hampain, ja pian he taas ovat toistensa kimpussa.
Painiessaan he hetken näyttävät samalta:
Äiti ja tytär.
Kaksi karhunpenikkaa.
Mumma ei puhu, mutta potkii Fannya nilkkaan.
Mummalla on tossut. Kaikki on mummalla tylppää.
”Sun kanssas niin kuin kakaran.”
Fanny nostaa, sähisee mummalle hampaittensa välistä.
”Saatana olet sinäkin yksi perkele.”
Sillä tavalla Fanny rakastaa nyt, sanoo perkeleitä, saa siitä voimaa nostaa ja telmiä.
Fanny on hikinen.
Hän nousee ylös kun väsyy. Hän nostaa käden otsalleen ja näyttää ikäiseltään. Mumma huohottaa, tarttuu keinutuoliin kaksin käsin, vaikka tietää sen olevan turha ele.
Mumma istuu lattialla hajareisin ja pitelee keinutuolista kiinni.
Fanny menee ovelle ja huutaa Alfredia.
Yhdessä he nostavat mumman.
Mumma kärrätään tuolissa pihaan. Fanny panee mumman päähän kesähatun ja istuu Alfredin viereen.
Hymyilee.
Painiminen on selvästi piristänyt Fannya.
Hänen eleisiinsä astuu keveys. Hän hymyilee.
”Tee pitsisiä. Minä tykkään pitsisistä.”
Häntä naurattaa jo vähän. Hän tasoittelee kädellään tukkaa siitä mistä mumma äsken repi. Sitten Fanny rupeaa nauramaan, ei itsekään tiedä mille, hän heiluttelee jalkoja ja panee kädet syliin, tämä on niin ihana päivä, hän katselee kulmiensa alta Alfredia. Stella istuu pihakeinussa ja kuuntelee ääntä jonka kevyt tuulenvire tekee ylhäällä puissa. Lapset juoksevat jonona ohi. Mumma katselee varpaitaan. Tylpät ovat. Nyt kaikki ovat koolla ja kaikki on, niin kuin pitää. Pilviä lainehtii taivaalla.
”Alfred. Tee pitsisiä.”
Alfred kuuluu tähän sukuun ja tähän perheeseen ja on siksi tässä pihassa näiden ihmisten kanssa. Mumma pissaa housuunsa. Sitä valuu tuolin metallista runkoa pitkin mutta kukaan ei huomaa. Aurinko käy mummaa silmiin ja hattu. Hän ei näe sen alta, Fanny nauraa ja sitä jatkuu pitkään, lapset juoksevat, kenen lie penikoita. Mumma on niin vanha ettei jaksa opetella uusien nimiä.
Mumma on päättänyt ettei sen tarvitse jaksaa enää yhtään mitään.
Fanny nauraa vielä vähän, kesähattu, jonka alta mumma ei näe, sopivasti lämpimät märät housut. Stellan lapset hyppäävät puiden alla ja rallattavat här dansar Herr Gurka både vals och mazurka.
Grön är Herr Gurka grön är hans bror, båda har strumpor, ingen har skor. Aurinko paistaa.
Kaikki on hyvin.
Mummakin vielä tässä.
Pitää nauttia niin kauan kuin aikaa vielä on, kohta ei ole.
Fanny nostaa maljan, ruotsalaista siideriä ja fantaa ja coctailpaloja.
Mummakin saa, lättyä on, pannaanko mummalle kermavaahtoa kans.
Fanny katselee taivaalle ja ottaa hörpyn lasista, huokaa, antaa hartioiden rentoutua.
Mumma katselee lasia pöydällä. Alfred tasoittelee pohjia seuraavaa lättyä varten. Se tulee Stellalle. Kun lätyt on syöty mumma ei pistä hanttiin ajatusta että kärrätään takaisin sisälle. Mumma ei osoittele sormella radion viereen laverille niin kuin joka päivä tähän aikaan, vaikka sieltä tulisi suomenkieliset uutiset ja myöhemmin illalla iltahartaus. Mumma osoittelee sängylle.
”Jahas”, Alfred sanoo, ”Taisi mumma väsyä juhlista”, eikä mumma koskaan pane Alfredille hanttiin. Kun mies nostaa.
Alfred kyllä huomaa mumman kosteat housut, mutta päättää olla sanomatta niistä. Hän oikoo rauhallisen mumman sängylle joka narahtaa mumman olematonta painoa, sitten hän, jostain syystä, asettelee mumman kädet rinnalle ja mumma itse laittaa sormet sormien lomaan.
Mumma hengähtää. Mumman kova rintalasta laskeutuu rauhallisesti alas.
Alfred, vastoin tavallisia tapojaan, suutelee mummaa otsalle. Suudelma on kevyt ja viileä ja sitten Alfred on poissa. Rauhallinen keltainen valo hohtaa ikkunasta mumman pedatulle vuoteelle.
Sen päällä mumma makaa huokoisena. Mumman ohut, taivasta kohti harittava tukka. Babushka, kuiskaisi Alex, jos nyt olisi täällä. Ja se kuuluu huoneessa vielä hetken. Babuska, paistetaanko vielä yhdet ja siihen päälle oikein reilusti omenahilloa? Anovasti Alex katselee, pieni ja arka poika, ja tähän pyyntöön mumma kuolee, hän nyökkää.
Kyllä. Hän hymyilee ja nousee sijoiltaan. Tietysti. Vielä yhdet, Alex. Ja kun hän lähtee, hän ei ole yksin. Hän on Alexin kanssa.
.......................................................................................................................
Pirjo Suvilehto: Eläimet heitettiin meren pohjaan (2010)
aika on pidempi niille jotka jäävät
I
MERI AVAA TAKKINSA
Yö on laiva joka tulee pimeästä,
ylitse
jysähdys
ja meri avaa takkinsa
sanoo tule, täällä on lämmin
avata ikkuna, antaa joutsenten laskeutua sisään
miten niin jalat maassa, kukapa kävelisi ilmassa
maa katoaa siten, että tulee suurempi ja nielaisee kiduksiinsa
ja aloitamme leikin
Se levittyisi kuin aura, väreissään kerrostumat,
mistä kerran liikahdimme toisiamme kohti,
oboen läpitunkeva käen laulu, tai kuovin,
unohtunut yhteen säveleen, jossa heikosti maisema
jossa kävelet
(olet juuri herännyt)
lunta satoi, suuria reikäisiä laikkuja.
Sinulla on koira (sen täytyi olla pystykorva).
Soi meren harmaa kansi tan ta tam
vatsanpohjan ontto kumu, jossa perhonen lepattavin siivin,
koira remmissä, päästät sen irti
ja kolme kissaa vasaroivat maisemaan vertikaalisen pyramidin,
jota suuntaat ylös,
sisällä Mozart seurueineen: Debussy, Fauré, Mallarmé ja kiinalaisten asentojen loputon joukkue,
etkä epäröi
yön jälkeen
voikukka avaa terälehden kerrallaan
sen on oltava niin, on saatava Jumala takaisin.
Kuuntelet,
tiedät mikä soi,
pidät lasta kädestä, koiraa remmissä.
Mistä tämä hiljaisuus, mistä pureskellut lyijykynät,
peltoaukean horisontissa silmiesi musta ja valkea,
marraskuu ennen lunta,
Mozo, joka nousee ja pakottaa liikkeelle,
päivä ennen myrskyn alkua.
Eläimet heitettiin meren pohjaan liejua hakemaan. Kun kaikki oli hiljaista,
souti lautallaan vanhus, astui veden päälle, käveli
ja katso, sammakot, heinäsirkat, madot ja myyrät nousivat pintaan,
mutaa olemattomissa käsissään.
Pilvestä putosi pisara korahti, vääntäytyi nurin ja vanhus
puhalsi läjään, vaikene!
ja tämä nousee jaloilleen.
etäällä kukko kiekuu kolme kertaa,
majakan valo alkaa vilkkua,
äänet palautuvat,
meri nousee ja laskee.
II
KAPTEENI HADDOCKIN ALUS UPPOAA
Alussa maa oli myrkyn kuuma kaasu,
miljoonien vuosien ajan,
liemi valui avaruudessa kunnes planeetta jäähtyi,
kehittyi ilmakehä, vety ja hiili atomeineen järjestyivät riviin
ja vesihöyry tiivistyi sateeksi.
Kuvittele että satoi, satoi, satoi
m i l j o o n i a v u o s i a
vesi löysi tiensä joka rakoon
täytti tyhjän mielen, miehen
alkoi liikkua
sävel soi
tango
puroissa, järvissä, valtamerissä
kului kolme viikkoa
se oli silkkaa
j a t s i a
ja aloimme olla niillä alueilla, joilla
kapteeni Haddockin alus upposi
se on hyvä, sanoi Haddock
tiesi, vesi halutessaan voisi peittää koko maan pinnan kolmensadanviiden metrin paksuudelta,
mutta vielä ei ollut aika.
Haddock pelastui kuin ihmeen kaupalla.
Katson lampea, järveä, jokea, merta
kun olen likainen peseydyn, janooni juon, hengelliseen nälkään otan Johanneksen kasteen
voi kuinka se liikkuu: auringon ja kuun vuorovesi teelasissa
veri suonissa, vesi soluissa
kosmisten voimien heiteltävinä ruumiin nesteet.
Oi meri, meri
miksi et tule
(yhä Haddockin sävel soi)
kun on juuttunut kiinni, ei itsestään pääse
silmät jotka turhaan etsivät sinua.
epilogi:
luotettavimpia ovat pystykorvat:
karkaavat tilaisuuden tullen,
eivät tule kutsusta,
riemastuvat kun vieras jututtaa
olenko kertonut teille bulgarialaisesta katukoirasta, joka istui ruuhka-aikaan keskellä katua,
että antaa tulla,
ja kymmenen viskin jälkeen Gary (hän jakaa katukoirille luita) skypessä äärirajoilla;
voiko eläin haluta hukkua
***********************
nousevat esiin piiloistansa kun vähiten odotat.......................................................................................................................
Heli Slunga: Jumala ei soita enää tänne (2008)
Kävin rippikoulun
sillä halusin kanttoria
se polki urkuja niin eroottisesti
tauolla
pyysin siltä tulta tupakkaan
olin pannut hajuvettä ja
mansikanmakuista huulikiillettä
sillä ei ollut ja se paheksui röökaamista
taneli oli sen nimi
Heli Slunga: Varjomadonna (2009)
Odotamme sotakoneita horisonttiin.
Jättimäisiä koppakuoriaisia, herhiläisiä piikit pystyssä
ja verkkosilmät –
vyöryviä panssarivaunuja
me odotamme kasvot valettuina ikkunalasiin
kuuntelemme radiohiljaisuutta
kuin kaikki ilotulitusraketit olisi jo ammuttu
ja jäljellä vain ruudinhajua, sameaa humalaa,
muutoksen mahdottomuutta.
Taivaanraja pysyy tyhjänä.
Lähtisit, voisin kirjoittaa sinulle rintamalle.
Käsialani kulkisi keveästi kuin virta,
hymyilisin rivien välistä.
Vuoden ensimmäinen päivä
tyhjä valkea neliö
olemme kahden maailmassa
sydämissä likaista lunta
.......................................................................................................................
Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit (2010)
Kynnet ku pehmenee tiskiveessä ni ne on sama purra tiskauksen jälkeen pois. Kynsinauhat on liuenneet astianpesuaineveteen ne parikymmentä vuotta, jotka olen emännöinyt tätä taloa. Ei täällä mietitä, mitä pannaan päälle, miten sitä ittiä ehostetaan tai muuta yhtä turhamaista. Ei täällä ole siihen aikaa.
.......................................................................................................................
Tarja Leinonen: Rakkaat pojat (2010)
- Minä en halua kuolla! Mikko karjui takapenkillä. – Jos tapoinkin sinut, se oli vahinko!
Oiva puisteli päätään ja kiepautti Toyotan pientareelle viitostien viereen ja sammutti moottorin. Pysähtymispaikka oli Sukevalla, ja Kajaaniin olisi ollut matkaa vain vajaat viisikymmentä kilometriä
– Nyt painut pesulle. Minä annan sinulle puhtaat vaatteet, Oiva komensi.
- Pesulle? Minne? Mikko kömpi autosta ulos ja näki, kuinka pieni, hiljalleen virtaava joki kiemurteli viitostien ali ja edelleen peltojen läpi metsää kohti. – Mitä sinulla on oikein mielessä? Aiotko viskata minut virtaan?
- Äidin luo et mekko päällä mene. Oiva nosti peräkontista matkalaukkunsa ja avasi sen. – Tässä! Hän heilutti kirkkaansinistä verryttelyasua, jonka rintamuksessa luki isoin valkoisin kirjaimin Suomi-Finland.
- Minä en kasariryysyjä ylleni laita, Mikko kivahti.
- Saarakin pitää näitä mökillä ollessaan. Jos se kelpaa Amerikassa asuvalle nuorelle huilistille, se kelpaa täällä kotomaassa yhdelle varsin unohdetulle performanssitaiteilijallekin.
- Auts. Sinusta on tullut vanhemmiten hirveän ilkeä, Mikon äänestä kuulsi aito ihmetys. – Ennen et pahaa sanaa halunnut kenellekään sanoa. Niuvan rosvojakin olit aina puolustamassa.
- Älä vaihda puheenaihetta. Joko laitat nämä tai jäät kolttu niskassa tien puoleen. Oiva viskasi verkkarit ja kylpypyyhkeen Mikon jalkoihin.
Mikko riisui Lisan vaatteet päältään ja karjui ja ulvahteli kahlatessaan syvemmälle. Jokivesi oli puhdasta mutta jääkylmää. Mikko kastautui, hankasi kasvojaan hätäisesti ja nousi ylös penkalle.
- Laita lapsi asialle, ja mene itse perässä. Oiva kuori housut jalastaan, tarttui pikkuveljeään käsivarresta ja kiskoi tämän takaisin jokeen.
- En tahdo, ei saa kiusata sairasta miestä, Mikko vikisi, mutta ei tohtinut pyristellä vastaan.
Oiva saippuoi Mikon päästä jalkoihin ja hölväsi auton perästä löytyneellä marjasankolla kymmeniä litroja vettä veljen päälle.
- Äiti, Mikko vikisi.
- Hädässä äiti muistetaan. Muuten tahtoo olla niin ja näin. Oiva pysyi lujana ja valeli Mikon laihaa vartaloa niin kauan ettei yhtään saippuavaahtoa enää näkynyt.
- Mäntysuopaa, kylmästä tutiseva Mikko haisteli inhoten ihoaan.
- Onneksi unohtui autoon yksi pullo. Ostin sen mattopyykkiä varten. En kai minä suihkugeeliä mökiltä takaisin kämpille raahaa.
Oiva katsoi veljeään, joka hankasi auton suojassa ihoaan ja tukkaansa kuivaksi. Mielessä liikahti etäinen, tuttu tunne. Samanlainen kuin silloin kun Saara oli pieni, ja Oiva katseli hänen uupumatonta leikkimistään - tai nukkuvaa tyttöä kymmenien pehmolelujen keskellä.
Mikko tuli istumaan eteen, Oivan viereen. Suomi-verkkareissaan ja mäntysuovalla kuurattu tukka sotkuisena myttynä Mikko ei näyttänyt kaksi kertaa valtionpalkitulta taiteilijalta. Pikemmin mieleen tuli joku Niuvanniemen reppana.
.......................................................................................................................
Risto Kormilainen
Isänmaa rakastaa minua.
Katso vaikka.
Suomen lippu salossa,
auton verolippu hanskalokerossa,
dieselvero keittiön piikissä rästissä,
bensan hinta niin korkealla etten edes yletä sinne saakka.
Isänmaa pistää huohottomaan ylämäessä
ja alamäessä jättää jälkeensä
niin että tupsahdan nurinniskoin.
Isänmaa rakastaa koko painovoimallaan.
X X X
Joskus syksy on pitkä talveen. Vasta marraskuussa
tulee talvi. Siihen saakka on lumetonta; maa itkee.
Illalla pimeä ja syksy syleilevät toisiaan. Lumi
on puhdas lakana kukkien, puiden, vuorten yllä.
(Kokoelmasta On joku toinen päivä kuin eilinen 1976 WSOY)
X X X
Raiska oli reilu jätkä vaikka päivääkään ei tehnyt työtä. Se osasi
viheltää niin että kaikki oli heti ekstaasissa. Kerran se oli pyytänyt
kirkkoherralta että saisi pitää Bach-konsertin kuorissa instrumenttinaan huulet & kieli.
Ei se saanut.
Mutta jo marraskuulla se palkattiin pitämään kauneimpia joululauluja marketteihin.
Myynti nousi heti.
Kun se kuoli sen taskuista löytyi melkein ehjä kympin seteli.
(Kokoelmasta Ensimmäisen polven maanomistaja 1996 TAI-teos)
.......................................................................................................................
Veli Käsmä: Kostonjoen kohina (2010)
Toinen rannasta irrottautuminen onnistui. Venevalkamasta lähtien veden juoksu kohti Koitikoskea lisääntyi ja painoi venettä voimakkaasti myötävirtaan.
- Souva Marja rivakasti, että päästään pois kovimman virran alueelta. Jokelan kohalla on jo selevästi helepompaa.
Vilho alkoi meloa voimalla ja Marja souti kasvot punottaen vartalon liikkuessa keulateljolla airojen tahdissa. Joen toisella puolen olevan Jokelan heinäväki tervehti veneilijöitä ja Anttilan väki heilutti iloisesti takaisin. Kylärannan puolelta avautui vähitellen näkyviin Koitilan rakennukset. Viimeisimpien joukossa kansakoulu ja Anttilan tilan rakennukset. Aunelan navettarakennuskin pilkisti puiden lomasta
- Kahtokaa, koti näkkyy, Saara huusi kaihoisasti osoittaen kädellään kohti kylää.
- Otappa Marja sieltä isän repuntaskusta pussi ja kato onko siellä mittää mukavaa.
- Paperipäällisiä! Ovatko konvehtimakusia? Marja kysyi kun kurkisti ruskean paperipussin sisään.
Isä nyökkäsi. Tieto sai siskosten happamat ilmeet iloisiksi.
- Laitetaan uistin vetteen vasta järvellä. Jokiossuuvella saattaa olla hukkupuita uiton jäleltä.
- Isä, mitä hukkupuut ovat?
- Saara, etkö ymmärtänyt, että ne ovat ”hukkuneita” puita.
Isä-Vilho ei ollut kuulevinaankaan Riittan viisastelua, vaan vastasi Saaralle:
- Semmosia tukkeja tai pöllejä, jotka ovat imeneet ihteensä vettä niin palajo, etteivät pysy pinnalla. Osa niistä tojottaa melekein pystyssä, toinen pää lähellä vesirajjaa.
- Kumpi pää? rannan sekametsää tuijottava Riitta kysyi huolettomasti.
- Riitta, elä alota jo alakumatkasta! Marja tokaisi.
- Järvimatka souvetaan uitonaikaisten puomitusten ulukopuolista aluetta, joten uistimen mahollisuus tarttua hukkupuuhun on meleko pieni.
- Mutta kysseessä olisi iso saalis, vaikkakin hukkupuu, Riitta jatkoi viisasteluaan.
- Keskity Riitta makusen syömiseen! Marja sanoi painokkaasti.
- Voisit Riitta keskittyä Saaralle sen hepeneen tekkoon, en muista sen nimmeä.
- Kukkaisseppele, joka ripustetaan metsän kauneimman tytön hiuksille, Riitta selvitti isälleen.
- Saaralle se seppele kuuluu iliman muuta, isä sanoi leppoisasti.
Riitta otti kukkakimpun, lajitteli ne ja alkoi kutoa seppelettä. Saara seurasi sisarensa tekemisiä ja isäkin oli asiasta kiinnostunut. Kostonjoen Koitijärvestä erottavien kahden salmen ohittamisen jälkeen Vilho keskeytti melomisen ja otti perätuhdin teljon alta uistinkelan.
- Riitta, souva välillä niin Marja saa vähän aikaa huilia.
Riitta jatkoi soutamista ja Marja jatkoi Riitan opastuksessa seppeleen punomista. Saara seurasi nyt Marja-sisarensa tekemisiä ja isä-Vilho laski hitaasti uistimen järveen. Siiman hän laittoi suuhunsa ja laski kelan jalkojensa juureen. Koitijärven keskellä olevan Pyöreän saaren ohittamisen jälkeen Paavolan ja Uutelan talot tulivat näkyviin.
- Ovatko isä Paavolaiset meijän sukulaisia? Riitta kysyi.
- Ovat, samoin kun niijen lähinaapurit. Paavolan emäntä on ukkinne sisar ja Uutelaksi sanotun talon isäntä Sakari on ukkinne veli.
- Miksi niitä kaikkia kuitenkin ussein kuulee sanottavan Paavolaiseksi, vaikka Sakarin porukan sukunimi on Riihelä? Riitta jatkoi
- Pirustako tuon varmasti tiennee. Luulen, että kun Paavola on sen rannan öhytalo, niin molempien talojen porukoita kututaan samalla nimellä.
- Minkälainen se öhytalo sitten on? Saara vuorostaan kysyi.
- Miten tuon oikein kuvvailisi, isä pohti. - Talo on varakas ja tavaraa on sen mukkaan. Eikä rahasta oo nuusaa.
- Toisin kun meillä.
- Riitta, souva, eläkä tyhyjää höpötä! Marja tiuskaisi sisarelleen.
- Kelliläinen näkkyy menevän Ulukoputtaalla, järvenrantaan tuijottava Saara totesi.
- Ke..kello on sillon melekein pu..puoli yheksän, uistinsiimanarun suuhunsa tunkenut isä-Vilho änkytti.
- Joko tuun soutamaan? Marja kysyi Riitalta.
- Kyllä minä vielä jaksan.
Ähkien Riitta jatkoi sinnillä soutamista. Veneen keulasta kuului souturytmiin jaksottuva veden liplatus. Marja punoi seppelettä ja välillä leperteli sanattomasti keskiteljolla istuvien nuorimpien sisariensa kanssa. Isän parkaisu säikäytti tyttäret.
- Nyt tärppäsi! Uistimessa on tosi vonkale, varmasti, kun pannee niin topakasti vastaan. Hilijennä Riitta soutamista. Koitetaan nostaa peto venneeseen, niin saahan syyvä heti ensimmäisenä iltana keitettyä kallaa, paistaakkin voijaan.
Kela pyöri hiljalleen. Mitä lähemmäksi venettä uistin tuli, sitä levottomammaksi isä meni.
- Jo juroksi heittäysi.
Tilanne jännitti Vilhoa ja hän nousi seisomaan. Sisarusten jännitys kohdistui isään, eikä Riitta malttanut mieltään.
- Taitaa isälle tulla uus uintireissu.
- Oo hilijaa, Marja tokaisi.
- Ei potki ennää yhtää. Tullee vain uistimen peräs…
Vilhon lause jäi kesken. Kirosanojen säestämänä hän nosti vedestä uistimen, johon oli tarttunut katiskalla pyytäjien jäljiltä veteen jäänyt pieni kuusen näre. Lähes neulattoman karahkan isäntä paiskasi harmistuneena veneen pohjalle.
- Perkeleen ketale minkä teki. Mee Marja soutamaan loppumatkan ajaksi, isä pyysi kiukkuaan puhisten.
Nuorimmat sisarukset eivät jaksaneet pidättäytyä, vaan purskahtivat nauramaan. Soutajanpaikalle siirtyneen Marjankin kasvot vääntelehtivät voimakkaasti.
- Kyllä tänä aamuna tapahtuu, Vilho sanoi ja yhtyi tyttäriensä mukana hillittömään nauruun.
Kun naurunrähäkkä laantui, laski Vilho taas uistimen veteen. Veneen hän ohjasi oikealta näkyvän Hanhelan rantaa kohti. Sen laajalle levinneessä kaislikossa Vilho tiesi varmasti olevan kookkaitakin haukia, mutta kävisivätkö ne tänään uistimeen?
-Tuon rantatalon isäntä on Otto Hanhela. Ei oo suvun miehiä, mutta on ollu isällä monneen otteeseen pajassa sepän opissa. Aikoo ukkinne mantteliperijäksi, eli meijän alueen sepäksi.
Vilhon puhe oli epäselvää hampaiden välissä olevan siiman vuoksi. Kun vene oli jättämässä Hanhelan rannat, Vilhon huomio kiintyi edessä olevaan Harjajoen suuhun, paikkaan mihin he olivat soutamassa.
- Nyt, nyt on takkuulla kala kiinni ja iso.
Marja lopetti soutamisen ja kaikki tuijottivat kelaan palaavaa, hieman värisevää siimaa.
- Taas se jurousi, isä sanoi hetken kelaamisen jälkeen huolestuneena.
- Ettei vaan, Riitta aloitti, mutta Marja katkaisi lauseen tönäisemällä sisartaan.
- Oli ens nykäsy sen olonen, että iso hauki uistimessa pitäs olla, isä sanoi harvakseen.
Välillä siiman päässä oli hiljaista, mutta uusi voimakas nykäisy ja siiman viistoon singahdus kertoi, että uistimessa oli kala ja mitä ilmeisimmin iso. Vilho vaihtoi asentoa. Märät vaatteet eivät miehen intoa laannuttaneet. Hän kelasi siimaa hitaasti. Mitä lähemmäs venettä kala tuli, sitä pystympään siima meni. Veneen vierellä lähes pystyssä oleva siima löystyi ja pintaan hyökännyt kookas kala sai aikaan voimakkaan vesipyörteen.
- Hui, kala se on! veneen laidan yli kurkkinut Saara kirkaisi.
Väsyksissä oleva kala jaksoi taistella vain hetken veneen sivulla, ennen kuin Vilho sai lyötyä sen melalla tainnoksiin. Salamana hän kumartui ja tarrasi kiinni veneen sivulla heikosti sätkineeseen haukeen. Isä oli tyytyväinen saaliiseensa ja nosti sen veneeseen.
- Palajoko isä arvelet hauen painavan? Marja kysyi.
- Helevetti, monen kilon tolikka se on. Olisko lähes viis killoa painava. Perataan se kun päästään rantaan.
