Kouvolan ja Laitilan välissä

Eilisellä Kouvolan kirjastokeikalla kaikki hoitivat hommansa kiitettävästi. Yleisöäkin oli paikalla odotetusti, ehkä jopa enemmän, ja kirjastovierailujen tapaan se oli selvästi kiinnostunut kuulemastaan. Saimme aplodeja ja lakritsia. Se, mikä on alkanut lievästi pohdituttaa, on yleisön ikärakenne. Kahviloissa ja kirjastoissa, olipa iltapäivä tai ilta, kuulijakunta koostuu lähes täysin yli kuusikymppisistä kirjallisuuden ystävistä, mikä tarkoittaa loogisesti sitä, että muutaman vuosikymmenen kuluttua yleisöjä ei enää tule. Kenties kirjailijavierailuja pitäisi alkaa suunnata eläköityvien lukupiirien lisäksi yhä enemmän myös kouluihin, ainakin lukiolaisille, tietysti yleisöä ajatellen hieman toisenlaisin kysymyksin ja esityksin. Ylipäätään näitä tapahtumia voisi viedä vielä rohkeammin epätyypillisten yleisöjen eteen.

Kirjailijakiertueet eroavat monin tavoin runoilijakiertueista. Ensinnäkin järjestelyt: kun runoilijat matkaavat hikisten, sätkätupakinhajuisten pikkuautojen takapenkeillä neljä rinnakkain, kaljakori jalkatilassa ja kuskin anopin kenkähylly sylissä, esiintyvät mykysoppapalkalla sähkövalottomissa jurtissa klo 03.30 ja yöpyvät jonkun harrastelijahipin ryyppykaverin keittiön pöydän alla tai nuorisotalon takahuoneessa, jossa paikalliset pirinistit uhkailevat heitä kirveellä tai muutoin keppostellen pitävät hereillä aamunkoittoon, jolloin on taas ilman sen kummempia saniteettimuodollisuuksia ahtauduttava pinttyneiden selkänojien väliin ja kiidettävä sisälmykset väpättäen seuraavalle estradille, niin kirjailijat puolestaan liikkuvat omalla ilmastoidulla tilausbussillaan, nostavat nelinumeroista palkkaa ja yöpyvät oikeissa hotelleissa, joista löytyvät porealtaat, silitysraudat, ja sorbetit. Toiseksi, itse osallistujat: ainakaan tällä kirjailijakiertueella kukaan ei ole tähän mennessä unohtunut edelliselle levähdyspaikalle, herännyt oudosta kylpyammeesta, pudonnut tuoliltaan nukahdettuaan kesken keikan tai pudottanut tekohampaitaan lavalle kesken esiintymisensä tai päätynyt putkaan koska on myöhästynyt bussista ja heitellyt sitten ohiajavia autoja pikkukivillä koska ”maailma vituttaa”. Vain yksi on toistaiseksi menettänyt karaokeneitsyytensä. Ahkerat ja käytännölliset prosaistit vaikuttavat kiertueella kuin ydinreaktorin grafiittisauvat, jotka ehkäisevät hajoilevia runoilijoita päätymästä hillittömiin ketjureaktioihin. 

Kiertueella aika muuttuu oudon elastiseksi, tunnit kuluvat tuijottaen suomalaista maaseutua, joka on pääosin tylsän persoonattomana ohi vilkkuvaa talousmetsää. Toivoisi näkevänsä siellä esim. karhun, mutta joka kerta se on vain tuulenkaataman tumma juuripaakku. Viikon matkalla Rovaniemeltä Turkuun kevät on edennyt kuukauden.  Aika menettää merkityksensä, mikä ei haittaa, koska kellokin jäi Kouvolaan, josta se jossain vaiheessa omia aikojaan toivottavasti kotiutuu.

Kirjoittanut Juha Kulmala