Idea kiertueesta syntyi, kun Taiteen keskustoimikunnan silloinen puheenjohtaja Leif Jakobsson vieraili Oulussa alkuvuodesta 2011. Kiertueella esitellään erityisesti ruotsinsuomalaiselle yleisölle pohjoissuomalaista nykykirjallisuutta. Kiertueella esiinnytään niin suomenkielisille lapsille, aikuisille kuin ikääntyneillekin.
Suomalaisten kokemukset Ruotsissa ovat olleet ajankohtainen aihe, esimerkkinä Mika Ronkaisen ohjaama Laulu koti-ikävästä -dokumenttielokuva. Entisen Oulun läänin alueeltakin monet lähtivät työn perässä Ruotsiin. Ja monet jäivät. Useat ruotsinsuomalaiset kirjailijat ovat viime vuosina julkaisseet teoksia. Ja suomenkielinen toiminta on aktivoitunut. Samalla suomen kielen asema vähemmistökielenä on vahvistunut. Ajankohta kiertueelle on mitä sopivin.
Kiertueen tarkoituksena on tehdä pohjoissuomalaista kirjallisuutta tunnetummaksi Ruotsissa. Lisäksi suomalaiset kirjailijat tutustuvat Ruotsissa asuviin kirjailijoihin sekä kirja-alan toimijoihin. Kiertue luo hyvän pohjan tuleville yhteistyöprojekteille.
Kirjailijat
Miki Liukkonen (s. 1989) on oululainen musiikin, kirjallisuuden ja kuvataiteen vapaa työläinen. Hän voitti J. H. Erkon runokilpailun vuonna 2009. Liukkosen esikoisrunokokoelma Valkoisia runoja ilmestyi 2011 (WSOY). Liukkosen toinen runokokoelma Elisabet (WSOY, 2012) kertoi äidin kuolemasta. Syyskuussa 2013 häneltä ilmestyi Lapset auringon alla -esikoisromaani (WSOY). Kirja on tärähtänyt kasvuromaani isästä ja pojasta, keltaisesta ja pyramidien purkamisesta.
Essi Kummu (s. 1977) on Oulussa asuva kirjailija. Kummun esikoisromaani Mania(Tammi) ilmestyi 2006. Toinen romaani Karhun kuolema (Tammi, 2010) oli Tiiliskivi-palkintoehdokkaana. Lastenkirja Puhelias Elias (Tammi, 2012) oli ehdolla Finlandia Junior -palkinnon saajaksi. Kuvituksen kirjaan teki Marika Maijala.
Heli Slunga (s. 1982) on Oulussa asuva kirjailija. Slunga on myös valittu Oulun Vuoden taiteilijaksi 2013. Kirjoittamistyönsä lisäksi Slunga on keskittynyt performatiivisiin runoesityksiin, joihin hän yhdistää mm. musiikkia ja burleskia. Slunga on julkaissut kolme runokokoelmaa. Esikoisrunokokoelma Jumala ei soita enää tänne ilmestyi 2008 (Minerva), Varjomadonna 2009 (Minerva) ja Orjan kirja 2012 (WSOY).
Juontajana toimii kirjallisuuden läänintaiteilija Tuomo Heikkinen (s. 1980). Heikkinen järjestää muun muassa erilaisia kirjallisuustapahtumia.
Kiertueen järjestää Taiteen edistämiskeskuksen Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun aluetoimipiste. Yhteistyökumppaneina toimivat Suomen suurlähetystö Tukholmassa, Suomen Tukholman instituutti Ruotsinsuomalaisten keskusliitto, Ruotsinsuomalainen kulttuurin ystävät -yhdistys, Tukholman yliopisto, Oulun kirjailijaseura ry, WSOY, Tammi, Suomalais-ruotsalainen kulttuurirahasto, esiintymispaikkakunnat sekä niiden esiintymispaikat.
Lisätietoa:
kirjallisuuden läänintaiteilija Tuomo Heikkinen
Taiteen edistämiskeskuksen Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun aluetoimipiste
+358 295 330 863
tuomo.heikkinen@minedu.fi
Kiertueohjelma
Maanantai 4.11.
Klo 14-16 Kirjailijakiertueen avaus Suomen suurlähetystössä (Gärdesgatan 11, Tukholma)
Tiistai 5.11.
Klo 17-18.30. Kirjailijavierailu Tukholman yliopistossa (Universitetsvägen 10 E, E355, Tukholma)
Keskiviikko 6.11.
Klo 11.40.-12.40. Kirjailijavierailu Botkyrkan ruotsinsuomalaisella koululla (Utbildningsvägen 4, Tumba)
* esiintyminen vain koululaisille
Klo 18 Kirjailijavierailu Eskilstunan kaupunginkirjastossa (Kriebsensgatan 4, Eskilstuna)
Torstai 7.11.
Klo 11 Kirjailijavierailu Hallstahammarin kirjastossa (Parkgatan 7, Hallstahammar)
Klo 18 Kirjailijavierailu Örebron kaupunginkirjastossa (Näbbtorgsgatan 12, Örebro)
Perjantai 8.11.
Klo 13-15 Kirjailijavierailu Morkullassa (Karlslundsgatan 12, Södertälje)
Lauantai 9.11.
Klo 11-17 Ruotsinsuomalaiset kirja- ja kulttuurimessut (Suomen Tukholman instituutti, Snickarbacken 2–4, Tukholma)
Kummun esikoisromaani Mania (Tammi) ilmestyi 2006. Vuonna 2010 julkaistu toinen romaani Karhun kuolema (Tammi, 2010) oli Tiiliskivi-palkintoehdokkaana. Lastenkirja Puhelias Elias (Tammi, 2012) oli ehdolla Finlandia Junior -palkinnon saajaksi. Kuvituksen kirjaan teki Marika Maijala.
Kummun työskentely on ekspressiivistä. Kirjoitus syntyy tunteesta ja intuitiosta. Hän pitää itseään fyysisenä tekijänä, jonka kirjaimet puskevat kehon läpi kävelemällä, juoksemalla ja tanssimalla: ne pitää hikoilla itsestä ulos.
Liukkosen esikoisrunokokoelma Valkoisia runoja ilmestyi 2011 (WSOY). Virkistävän poikkitieteellisessä esikoiskokoelmassa luonnontieteen ja runon kieli ottivat mittaa toisistaan. Liukkosen toinen runokokoelma Elisabet (WSOY, 2012) kertoi äidin kuolemasta.
Liukkosen tavoitteensa on, että runoudesta tulisi suositumpaa, helpommin lähestyttävämpää ja sellaista, että nuoret innostuisivat siitä. Nuoresta iästään huolimatta hän on jo jättänyt runouden taakseen, koska on omien sanojensa mukaan liian vanha kirjoittamaan runoja. Vuonna 2013 häneltä ilmestyi Lapset auringon alla -esikoisromaani (WSOY). Kirja on tärähtänyt kasvuromaani isästä ja pojasta, keltaisesta ja pyramidien purkamisesta.
Liukkosen kirjoittama Tornado-monologinäytelmä sai ensi-iltansa Tampereen Ylioppilasteatterissa 2013. Lisäksi Liukkonen on ollut mukana useissa antologioissa. Hänen novellinsa Marokon jälkeen julkaistiin kansainvälisessä Granta-lehdessä.
Heli Slunga (s. 1982) on Oulussa asuva kirjailija, joka saavutti toisen sijan J.H. Erkon runokilpailussa 2007 sekä Poetry Slam SM-kilpailussa vuonna 2010. Hänen kolmas runokokoelmansa keräsi paljon kiitosta, ja se oli Yleisradion "Tanssiva karhu" -palkintoehdokkaana vuoden parhaaksi runokokoelmaksi vuonna 2013. Slunga on Suomen kirjailijaliiton jäsen.
Slunga on myös valittu Oulun Vuoden taiteilijaksi 2013. Kirjoittamistyönsä lisäksi Slunga on keskittynyt performatiivisiin runoesityksiin, joihin hän yhdistää mm. musiikkia ja burleskia. Hänellä on Slunga & Kaaoskoneisto -niminen runoryhmä, jonka kanssa hän keikkailee.
Slunga on julkaissut kolme runokokoelmaa. Esikoisrunokokoelma Jumala ei soita enää tänne ilmestyi 2008 (Minerva), Varjomadonna 2009 (Minerva) ja Orjan kirja 2012 (WSOY). Hänelle mieluisia aiheita ovat vallankäyttö ihmissuhteissa, yhteiskunnallisuus, seksuaalisuus, pohjoisuus ja naisen paikka. Hänen runonsa ovat herättäneet huomiota erityisesti rosoisuudellaan ja rohkeudellaan.
Tällä hetkellä Slunga kirjoittaa romaania, tekee runoesityksiä sekä kirjoittaa kolumneja. Hän on kotoisin Suomen Lapista, Tervolasta.
Kirjallisuuden läänintaiteilija juontaa
Heikkinen on esittänyt runojaan reilun vuosikymmenen ajan pitkin Suomea sekä menestynyt omien runojen esittämiskilpailuissa. Hän sai kunniamaininnan runoaiheisessa J.H. Erkon kirjoituskilpailussa 2005. Heikkinen kirjoittaa kolumneja kulttuurilehti Kaltioon.
Aiemmin Heikkinen on toiminut kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n puheenjohtajana sekä Oulun Muusajuhlat -sanataidefestivaalin tuottajana. Hän on kotoisin Kuhmosta.
Lisätietoa: http://www.runoilija.net/
TEKSTINÄYTTEET
Essi Kummu: Karhun kuolema (Tammi, 2010)
Heti jätettyään ruumiinsa Alex on alkanut tuntea suurenmoista levollisuutta ja rauhaa.
Hän hämmästyy sitä painotonta oloa, joka hänet valtaa. Kun hän nousee ylös, kun hän vihdoin jättää maallisen ruumiinsa, jää myös kaiken sen paino mikä on ollut ja tehnyt hänen elämänsä kipeäksi ja vaikeaksi.
Tuossa hänen ruumiinsa yhä makaa maassa eikä liiku.
Hän nousee ylös. Hänen ruumiinsa ei enää tahdo mitään.
Se on tahdoton.
Se on veltto.
Hän katselee ihmisiä jotka vielä äsken pitivät niin kovasti melua itsestään, juoksivat joka suuntaan sodanhaluisina ja hurjina, mutta jotka nyt niin vakavina seisovat hänen jäännöstensä äärellä.
Hän tutkii apteekkari Gottfriedin ja tämän ruman vaimon ilmeitä. Apteekkarin vaimon turpeilla sammakon kasvoilla ei liiku mikään, otsa on kurtussa. Hän katselee suurisilmäistä lasta, joka seisoo väkijoukon takana ja pitelee käsiään arvoituksellisesti selän takana.
Hän nostaa katseensa. Taivas on juuri niin kuin sellaisina päivinä kun oikein mitään erityistä ei tapahdu, pilvetön ja harmaa. Päivä on niin kuin päivät ovat.
Ehkä se sentään on vähän painava? Alex miettii toiveikkaana. Niin kuin olisi luvassa taas sadetta?
Ehkä, jos hyvin käy, sataa lunta hänen kuolinpäivänsä iltana. Se ehdottomasti olisi hyvä päätös kaikelle. Sillä sellaisen tunnelman hän haluaisi luoda päivänä jona otti ja kuoli kotikylänsä kirkon pihalle.
Ja mikä parasta, se ei edes ollut hänen oma vikansa.
Se oli vahinko, harhalaukaus.
Olkoonkin, että hän sitä toivoi. Hän kutsui sitä luokse. Mutta sitä ei nyt lasketa. Vai lasketaanko, hän halusi kuolla, vaan hän ei kuollut oman kätensä kautta.
Siinä on iso ero: Toivoa kuolemaa.
Ja sitten, vahingossa, tulla tapetuksi.
Siinä täytyy olla iso ero. Hän ei tehnyt sitä itse.
Alex pohtii asian jälkiseurauksia, sitä mikä nyt tuleman pitää. Hän on nuori. Hän tahtoo rangaistuksen. Ja hän tietää että joutuu asiasta vielä myöhemmin tilille.
Rovasti Grönlund, joka häntä ampui, on kävellyt tapahtumapaikalta pois. Hän on lähimetsikössä puolisen kilometriä tästä. Hän nojaa toisella kädellään puuhun ja oksentaa.
Alex tulee ruumiinsa äärelle tarkastellakseen sitä lähemmin.
Se näyttää painavalta.
Hänen kasvoillaan - vaikka ne ovat nuoret miehen - on juonteita ja painumia joiden syntymisestä hän itse ei ole elinaikanaan tiennyt.
Rintakehä on painunut alas, tuolla lailla mennyt litteäksi maata kohti niin että kylkiluiden kaari on selkeälinjainen ja erottuu vielä jopa hänen ohuen portugalilaisen talviulsterinsa alta.
Hän huomaa olleensa huomattavasti pienikokoisempi kuin mitä eläessään ymmärsi: Hänen jalkansa lepäävät velttoina harallaan maata vasten, molemmat jalkaterät ulospäin sojottaen, ja hänen villakangashousunsa ovat jo keränneet maahuurua itseensä, niissä on lumen tuntua, tulevan talven, mutta hän ajattelee nyt että hänen jalkansa kyllä eivät olleet mitkään erityisen pitkät tai isot miehen jalat. Ne olivat itse asiassa aika ohuet, aika pienet miehen jalat, ja hänen kämmenensä näyttävät miehen kämmeniksi pieniltä, kynsinauhatkin, ja sormet, somat ja sirot kuin tytöillä.
Hän hymyilee. Hän on tyytyväinen käsistään vaikka ne ovat kuin tytöillä. Hän katselee ruumistaan, kasvoja jotka näyttävät rauhallisilta, eikä hän tunne minkäänlaista kaipuuta siihen, mitä oli eilen illalla. Kun hän vielä käveli noilla jaloilla.
Jos minun pitäisi sanoa mikä tuota miestä vaivaa, hän ajattelee, minäpä sanoisin ettei sillä mikään ole hätänä. Sillä on kaikki hyvin.
Hän katselee tarkasti muiden ihmisten kasvoja, jotka ovat peili.
Hän vain nukkuu.
Niin hän ajattelee.
Eikä ollenkaan huomaa siirtyneensä nyt puhumaan itsestään kolmannessa persoonassa, etäältä käsin. Niin kuin hän seuraisi näytelmää jonka lavastuksesta ja puitteista kantaa huolta, joskus se oli hänen työtään, mutta sitten mumma tulee siihen ja laskee kätensä hänen hartioilleen.
Kuinka kevyt hän itse on, kuinka pieni vasta, hän nostaa kämmenensä niin että voi katsella niitä ja ne ovat hyvin pienet.
Ne ovat pienen pojan kädet.
Hän on jostain syystä pukeutunut kesäasusteeseen tässä henkikehossaan niin kuin nyt olisi kesä. Ehkä se oli hänen viimeinen ajatuksensa elossa, kesäinen iltapäivä ja kaikki se, mutta parasta on että hän on lakannut palelemasta. Hän seisoo polvihousuissa ja teepaidassa tulevan talven ennenaikaisesti runtelemassa maisemassa, eikä palele yhtään. Kaikki kärsimys on lakannut. Hänen on hyvä olla.
He molemmat katselevat hänen käsiään ja ymmärtävät että ne ovat nuoren pojan käsivarret, hontelot kuin heinänkorret. Niin ohuet, tämä on kyllä juuri sitä mitä hän halusi, vaikka hän ei tarkalleen ottaen tiennyt mitä se olisi. Täydellinen nollaus. Ei mitään. Tai tyhjyys. Ei mikään.
Hän katsahtaa mummaan niin kuin haluaisi sanoa tälle jotain, mutta huomaa sitten että jos joku niin mumma kyllä ymmärtää mitä hän juuri nyt käy mielessään läpi. Stellakin niin kummallisessa asussa, omituisella tapaa yhtä aikaa tuttu ja oma ihminen.
Hän ajattelee äitiään ja tuntee samoin, ja sitten hän rupeaa ajattelemaan kaikkia niitä ihmisiä jotka joskus ovat olleet hänen lähellään, ystäviään, asioita ja tapahtumia ja lopulta töitä, niitä joiden edessä ja keskellä hän tunsi itsensä hirveän tärkeäksi, asioita ja ihmisiä joiden perässä juoksi ja hän tuntee, kuinka etäällä nuo kaikki hänestä nyt ovat. Kuinka merkitykset vähä vähältä alkavat häipyä niistä.
Niistäkin, joista hän ei haluaisi.
Ihmisistä, jotka hän sentään haluaisi muistaa, joiden muistoa vaalia, ajatella kaikkia hyviä asioita, tuntea läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta, mutta ne menevät pois, kaikki, ne menevät pois pois ja siitä alkaa tulla kuin unta. Hän katselee itseään siinä makaamassa ja se on vain unta, se kaikki mikä oli ennen tätä, ja hän tuntee lämpöä ja rakkautta tätä tapahtumaa välittömästi tässä hetkessä jakavien kesken.
Hän tuntee lämpöä yhtä lailla kaikkiin ihmisiin, samalla tavalla, mutta ei kehenkään mitenkään erityisesti, suurisilmäiseen poikaan ja apteekkarin sammakon näköiseen vaimoon, hylkeenlihaiseen tyttöön jossain maailman toisessa ääressä täältä, sitä jolle hän lauloi, pakotettuna, ja kaikkiin niihin ihmisiin, joiden elämässä hän tämän lyhyen hetken on saanut olla mukana.
Se on ollut hyvää.
Mutta hän ei tunne lämpöä ketään kohtaan erityisesti. Eikä hän tunne mitään erityistä. Hän ei tarvitse mitään. Hänen ruumiinsa lepää täydellisessä levossa, se makaa tähden muotoisena kädet ja jalat harassa, se on kuin tähti maassa joka routii, ja maa on alkavasta lumesta ja aamusta harmaa ja valkoinen ja musta.
Alexin tukka sojottaa ilman päähinettä hileisenä ja omituisena kimppuna.
Hänen henkensä kuljeksii ihmisjoukossa ja miettii kaikkea tätä, eikä yksikään pieni tai suuri huolenaihe enää sumenna hänen päätään.
Alexin mieleenkään ei tule ihmetellä minne hän menisi tämän tapahtuman jälkeen.
Hän on tässä. Nyt. Eikä mitään kuolemaa ole olemassa. Hän on tämän kokoinen, tämän ikäinen, juuri nyt. Eikä hän ole enää yksin. Ja niin on hyvä.
.......................................................................................................................
Miki Liukkonen: Lapset auringon alla (WSOY, 2013)
Keltaisen Värin Seminaarit järjestettiin ensimmäisen kerran Helsingissä vuonna 1987, samana vuonna kuin Kalervo Palsa kuoli ja vuosi ennen Jean-Michel Basquiatin kuolemaa. Laman ollessa kovimmillaan vuonna 1991 seminaarit jouduttiin siirtämään Turkuun, Turun messu -ja kongressikeskuksen hieman pienempiin tiloihin. Siirrosta huolimatta kävijämäärät pysyivät korkeina ja jopa kasvoivat vuosi vuodelta, kunnes ne vuonna 1999 tehdyn valtakunnallisen tutkimuksen mukaan hävisivät kävijämäärässä ainoastaan Helsingin seksimessuille. Keltaisen Värin Seminaarin takana oli alunperin kuopiolainen, sittemmin helsinkiläistynyt ravintoloitsija Jouko Viita, joka oli työssään huomannut, kuinka tietyn värinen menu vaikutti ihmisten ateriavalintoihin, siihen mitä asiakkaat halusivat ja mitä he olivat valmiita ruoasta maksamaan. Viita oli jo lapsesta saakka ollut poikkeuksellisen kiinnostunut väreistä ja niiden manipulatiivisista ominaisuuksista, ja siirryttyään ravintola-alalle hän päätti kokeilla oletuksiaan käytännössä. Aluksi Viidan ravintola, Blue Öyster Restaurant, oli käyttänyt vihreitä paksukantisia menuja, joihin menu-sana oli kirjailtu kultaisin koukeroisin kirjaimin. Näiden menujen aikana asiakkaat suosivat erityisesti erilaisia keittoruokia, suosituimpina gulassikeitto ja thaimaalainen broilerikeitto. Blue Öyster Restaurantin keittoannokset olivat kuitenkin halpoja, kuudesta eurosta seitsemään euroon, kun taas Jouko Viita halusi, että asiakkaat ostaisivat heidän isompia ja hinnakkaampia annoksiaan. Hän päätti kokeilla toisenväristä menua (hän piti vielä tässä vaiheessa hyvin epätodennäköisenä, että menun värillä ja kirjailulla oikeasti olisi minkäänlaista vaikutusta asiakkaiden ateriavalintoihin) ja keksi ponceaupunaisen valkoisella kirjailulla. Tästä seurasi, että asiakkaat alkoivat suosia kalaruokia, suosituimpina appelsiinigraavilohi ja ahvenmuhennos. Tulos yllätti Viidan, joka oli olettanut asiakkaiden siirtyvän isoihin liha-annoksiin, vereen, intohimoon ja niin edelleen. Se kuitenkin osoitti todeksi Viidan olettamuksen värin vaikutuksesta ihmisten valintoihin, vaikka hän joutuikin pettymään punaiseen väriin, jonka voimakkaalla aaltopituudella (n. 630-740 nanometriä) ei ollut siihen korreloitavissa olevaa manipulatiivista vaikutusta. Ainakaan sitä ei ollut ponceaupunaisella. Sitä paitsi pikaruokalat olivat jo keksineet punaisen värin, tosin sillä erotuksella, että pikaruokalaketjujen punainen, etenkin McDonaldsin käyttämä, poikkesi oleellisesti Viidan ponceaupunaisesta kallistumalla lähemmäs oranssia. (Ei pidä myöskään unohtaa, että punaisen välittämät mielleyhtymät riippuvat täysin siitä, onko kyseessä keskipunainen, vaaleanpunainen vaiko tumma, ruskeasävytteinen punainen). Seuraavana kokeiluvuorossa oli kellanruskea khaki, johon menu-sana oli kirjailtu kuparinvärisin ja hieman lapsellisin goottilaistyylisin kirjaimin. Tällä kertaa tulokset olivat huomattavasti positiivisempia. Asiakkaiden maku kallistui ja monipuolistui siinä määrin, että Jouko Viidan oli lopulta laajennettava ravintolansa äyriäismenua ja palkattava uusia kokkeja. Etsiessään syytä khakin voimakkaaseen vaikutukseen Viita törmäsi 70-luvun lopussa julkaistuun saksalaiseen värioppikirjaan Farbe und ”Farbe”, jossa kerrottiin, että khakiväriä valmistetaan mm. mustan tammen kversitroniksi kutsutusta väriaineesta. Kversitronia saadaan jauhamalla puun sisäkuorta ja uuttamalla sitä kuumaan veteen, mistä tuloksena syntyy keltaista kversetiiniä. Tästä Viita päätteli, että khakin voiman täytyi piillä nimenomaan sen keltaisessa pohjasävyssä, joten hän päätti vaihtaa menujensa väriä vielä kerran kaikkein neutraaleimpaan keltaiseen, intiankeltaiseen (575 nanometrin aallonpituutta) mustalla kirjailulla.
Tulokset löivät ällikällä koko ravintolahenkilökunnan. Ensinnäkin ihmiset uskaltautuivat yhä useammin kalleimpien annosten pariin, tilasivat jopa toistakin ruokalajia, eivätkä huomanneet tai ainakaan valittaneet ravintolan nostaessa hintoja (hintojen nousu ei ollut erityisen suuri, mutta ihmiset ovat aina olleet kovin innokkaita valittamaan tällaisista asioista, oikeastaan se tuntuu olevan joillekin suorastaan elämän tarkoitus).
Kahdessa vuodessa ravintolan suosio oli kasvanut siinä määrin, että Jouko Viita siirsi sen uusiin tiloihin näkyvälle paikalle Helsingin keskustassa. Tultuaan vakuuttuneeksi keltaisen värin tehokkuudesta Viita alkoi tehdä yhä enemmän kokeiluja sen parissa. Hän huomasi, että vaihtamalla menun ja toisinaan jopa tuolien verhoilun sävyjä erilaisiin keltaisiin hän kykeni ohjailemaan asiakkaidensa mieltymyksiä haluamaansa suuntaan. Kausina, jolloin he erikoistuivat erilaisiin liharuokiin (pariloitua hanhenmaksaa, härän sisäfileetä, poron fileetä madeirakastikkeessa), he käyttivät akridiinikeltaista, pastakausina tehokkaimmin toimi keltaokra, tai vaihtoehtoisesti ramnetiini, joskin sitä käytettäessä äyriäisrisotto meni huonosti kaupaksi, kun taas pizzakausina sahraminkeltainen oli ehdoton valinta. Luonnollisesti tällainen oli kaikkien ravintolassa työskentelevien mielestä hyvin jännittävää (onnistuneita kokeita keltaisen parissa ei tietenkään paljastettu ulkopuolisille ja ravintolan työntekijöiltä vaadittiin ehdotonta vaitiolovelvollisuutta), varsinkin Jouko Viidan, joka pian paneutui asiaan täysipäiväisesti. Oli väistämätöntä, että hän joutui myymään ravintolansa, koska keltainen väri vei kaiken hänen aikansa. Hyvän diilin tehtyään hän saattoi keskittyä uuteen intohimoonsa ja elää saamillaan rahoilla siinä sivussa kohtuullisesti tai: keskitasoa paremmin. Hän alkoi painostaa Suomen Messut Osuuskuntaa, jotta saisi järjestää oman seminaarin Helsingin Messukeskuksessa.
- Tämä on hyvä juttu, hän hoki. - Emme tarvitse isoja tiloja ainakaan aluksi, mutta tämä juttu kasvaa vielä isoksi, sitä on jo nähtävissä.
Ja tosiaankin: Viita oli asioita tutkiessaan törmännyt useisiin keltaisen värin harrastajiin ja jopa organisaatioihin, etenkin Kiinassa, oikeastaan ympäri Aasiaa, jossa keltaisella on vankka historiallinen pohja onnen, viisauden ja kunnian värinä. Kutsutaanhan buddhalaisuuttakin shira shadjiniksi, keltaiseksi uskoksi. Myös Meksikosta – joka oli jo varhain historiassa saanut merkittävän yhteyden keltaiseen azteekkien Cempazuchitlista (keltainen kehäkukka josta käytetään myös nimitystä flor de muerto, kuolleiden kukka) meksikolaiseen kosmologiaan (jossa väri liitetään uudistumiseen) – löytyi useita varteenotettavia harrastajaryhmiä sekä ammattitason järjestöjä. Kiinalainen Keltaisen maton veljekset -ryhmä korosti keltaisen värin hygieenisyyttä (Goethen mukaan vähäisinkin epäpuhtaus tekee keltaisesta likaisen) valmistamissaan matoissa, joiden ”hygieenisyys oli taattu, satoi tai paistoi.” Tämän he varmistivat käyttämällä kaikkien valmistamiensa mattojen tarkistusprosessissa keltavaloskanneria, joka oli uusi, vielä Eurooppaan rantautumaton keksintö. Matot kävivät niin hyvin kaupaksi, että Ikea päätti vuonna 2008 ostaa suurimman osan Keltaisen maton veljesten toiminnasta, mikä ennustaa keltavaloskannereiden yleistyvän pian länsimaissa. Turkista löytyi keltaista väriä uskontonaan pitävä keilausliiga ja Espanjasta keltaisen eroottiseen voimaan uskova fetissi-ryhmä. Tämä kaikki kuulosti absurdilta, jopa naurettavalta, mutta se kaikki oli totta, se tapahtui, sitä oli olemassa ja sellaiseen tunnettiin vetoa. Jostain helvetin syystä.
- Kuulostaa vähintäänkin epäilyttävältä, Suomen Messut Osuuskunnasta vastattiin. - Miksi ihmeessä te haluatte omistaa kokonaisen seminaarin yhdelle värille? Meillä ei ole mitään hajua mistä te oikein puhutte.
Viita ei tästä kuitenkaan lannistunut, vaan aloitti pitkäjänteisen Suomen Messut Osuuskunnan painostamisen lähettämällä dokumentin toisensa perään, lehtiin kirjoittamiaan artikkeleita, kirjoista kopioimiaan tutkimuksia. Lopulta osuuskunta ei voinut kuin suostua, ja olihan Viita oikeassa; keltaiseen väriin suhtauduttiin poikkeuksellisella ja kasvavalla hartaudella.
Ensimmäinen Keltaisen Värin Seminaari järjestettiin 5.4.1987. Yleisöä ei ollut paljoa, mutta riittävästi vakuuttamaan Messut Osuuskunnan.
- Tuo mielipuoli taitaa sittenkin olla oikeassa, he sanoivat päitään pudistellen.
- Jos annatte minun järjestää kyseisen seminaarin myös seuraavana vuonna ja sitäkin seuraavana, Jouko sanoi, - lupaan, että yleisön määrä tulee kolminkertaistumaan. Minun on vain laajennettava repertoaaria, kutsuttava luennoitsijoita ympäri maailmaa ja ehkä joitain yhtyeitäkin. Philadelphiassa on loistava sinfoniaorkesteri, joka on keskittynyt erityisesti Rimsky-Korsakoffin tuotantoon. Tiestittekö, että Rimsky-Korsakoff piti C-säveltä keltaisena? Ai ette? No nyt tiedätte. Tämän lisäksi voisin pyytää paikalle joitain asiantuntijoita kertomaan niistä mekanismeista ja menetelmistä, joilla tietyistä kasveista saadaan tiettyä keltaista. Voisimme myös tarjoilla ruokaa. Tietenkin tämä kaikki on kallista, mutta ei riitä että keskitymme pelkästään keltaisen värin kulttuurihistoriallisiin merkityksiin ja filosofiaan.
Suomen Messut Osuuskunta suostui ja Jouko Viita piti lupauksensa; seminaarien suosio kasvoi vuosi vuodelta.
.......................................................................................................................
Heli Slunga: Orjan kirja (WSOY, 2012)
Tuomiopäivä
1.
Pahanhajuiselta hengitykseltä, homeelta, keltaisilta hampailta suojautuminen,
puuterin taputtelu, huulten maalaaminen, pakolliset toimenpiteet peilin edessä,
kumpi katsoo terävämmin, peilikuva vai kuvattava, kuvastinkaksonen, kuolinnaamio,
apokalypsia odottavan luonnoton kärsivällisyys, eikä mikään sinua pelasta,
mikään ei pelasta päivältä jona tukka pilataan kampaajalla ja teoilla on seuraukset,
kun Iso Kirja avataan ja nimesi kohdalta luiskahtaa sielulimalla liukastettuja fetissipatsaita,
muotovaahtoa, muovista tehtyjä ruumiinosia, kun joudut jonottamaan
samaan paikkaan toisten yhtä turhamaisten, mitättömien tyttöjen kanssa,
tahraisissa alusvaatteissa, vatsassa sulamaton naudanliha ja kuolleita perhosia.
2.
Rukoile sinä poika, hopealusikka pikkuaivoissa,
kivekset kuumennettuina, kallo sahattuna
aamunkajossa joka värjää huonojen tyttöjen rivit,
kaunistaa mustelmille suudellut kaulat,
poskille levinneet maalit, marmeladihuulet
rukoile sinä poika, rukoile minun puolestani
valohämärä mahlaseitti savipimeä surunkohta
mutapohjakosketus syntihäpeä anteeksi.
Käärmeennahkasaappaat
Lappi hyökkää päähäsi
keskellä Pariisia, tunget
kalleimman konditorian tuulihattua suuhusi, ja
Pam ! seisotkin hillasuolla
neljäntuulenlakki aivokuorellasi
vilkutat turistien takavaloille tyärriepu
vuotavissa kumisaappaissa, sääskiä hampaiden välissä,
montako askelta on otettava päästäkseen pois
saamelaisilta äijänkäppyröiltä perityt
poskipäät kastuvat, suu ja tomusokerista
makea pedonkieli, nielemisen kyvyttömyys:
mitä höttöä tämä on, maitovaahtoa! miten kaukana olet kotoasi
jossa sinua ruokittiin karhunlihalla
ja heijattiin uneen taivaanvalakiat kattonasi,
täällä törmää vain teräksisiin petoihin, kuulutukset korvaavat runot
eikä sinulla ole muuta kuin äksyt konsonanttisi,
h joka livahtaa sanoihin kutsumatta, manausten murre,
Louvressa, käärmettä imettävän naisen edessä, ajattelet
kyitä, joilta isä löi kaulat poikki ja naulasi nahat ladonseinään,
yhtenä kesänä siinä roikkui emo ja seitsemän poikasta
nyt kopistelet kopeissa käärmeennahkasaappaissasi
(montako askelta oli otettava päästäkseen pois)
ja metrotunneleissa harhaillessasi joku luulee sinua pariisilaiseksi
mutta et tiedä
mikä helvetti täällä menee Montparnasseen,
mikä Ivaloon, Utsjoelle
Tulet sieltä missä junat kulkevat pitkään ja pimeään,
missä neidolla säkenöivät hameenhelmat
mutta
kädet ja kasvot ja rinnat
mustat kuin kuolleen ahman silmä.
Kuolemansyntinen
1.
Himo on tyhjä kaivo,
äkkiä ammennettu,
happo joka polttaa sisäelimet
kielen nielaiseminen kermatoffeen mukana
2.
Ja mitä sitten: katsomo tyhjenee,
ihmiset pois vierivät kuulat
3.
Nainen laskee kahdeksansiimaisen ruoskansa
samettiesiripun takana, riisuu hatun suruverhon
ja vanhenee kaksikymmentä vuotta
4.
eikä kukaan hakkaa käsiään enää yhteen,
piilottele erektiota
5.
karamellipaperihame kahahtaa kaivo maapallon
toffeen ja veren tuoksu, suopursupimeä lävitse, sulan rautaytimen,
kosteissa pikkuhousuissa rikinkeltaisella taitetun mustan
palaa takaisin
huutaen nälkäänsä, tyhjyytensä raivoa
6.
toisten hiuksista
pienin, täsmällisin neulanpistoin
ommeltu peruukki kaivo
valahtaa kasvoille, madonreiästä
valkea kiharakuohu toiseen
7.
nukensilmät muljahtavat,
verellä täytetyt huulet napsahtavat
lapsilukkoon
atomit törmäilevät
tyhjässä kermakirnussa
8.
naisen madonrei’issä
saastan ja ilon nesteet
miten joustava viemäri
9.
miten sitkas nahka
luurankoon ripustetut lihat ja lihaan
himo
ja silmämunat vinhasti pyörivät
sähkökeinut sähkötuolit karusellit
maailmanpyörä sälekaihtimien takana
huojuvat rautahirviöt sokerihattarat
haluavat tarraavat kädet haluavat tarraavat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti