Tekstinäytteet

Jukka Behm - Lahjoja norsujumalalle (Tammi, 2013)

ENSIMMÄINEN LUKU

jossa Adhikara Patil joutuu luopumaan mukavasta asennostaan ja ottamaan vastaan polkupyörän, jossa ei ole mitään korjattavaa

Adhikara Patil käänsi pajansa ovessa roikkuvan kyltin ympäri. Kadulle päin tuli näkyviin sana OPEN. Sana CLOSE jäi piiloon. Oven yläpuolella luki sekä englanniksi että marathinkielisin koukeroin: Pyöräkorjaamo A. S. Patil.

   ”No niin”, hän totesi ja palasi kuistilla olevan pöydän luo, jonka ääressä istui hänen äitinsä. Panji Kaneshalla oli ikävuosia kahdeksankymmentäkolme ja kasvoilla niiden veistämiä laaksoja ja rotkoja, joiden tasoittamisen ihmeitä lupailevilla ryppyvoiteilla hän oli lopettanut aikoja sitten. ”On aika aloittaa työt. Täytyy vain toivoa, ettei tule liikaa asiakkaita. Ei oikeastaan huvittaisi rehkiä näin mukavana päivänä.”

   Pyöräkorjaamon pitäminen oli Adhikaralle harrastus. Se oli hänelle hupia tai terapiaa, jota hän oli määrännyt itse itselleen. Miten sen nyt otti. Hän oli eläkeläinen, vaikka oli ollut vasta äskettäin nuori mies ja astumassa uraputkeensa, joka oli pitkä ja kapea ja jossa ei hohkanut poistumisreittiä lupailevaa vihreää valoa. Hän oli kavunnut nyt putkesta ulos ja auringonvaloon. Hän sai keksiä itselleen haluamaansa tekemistä tai olla tekemättä sitä, minkä oli keksinyt. Hikoilu ja hosuminen eivät kuuluneet hänen nykyisen virkansa pakollisiin luontaisetuihin, joten hänellä ei ollut kiirettä sulkeutua työmaalleen ja sotkea käsiään ketjurasvaan.

   Panji Kanesha nosti etu- ja keskisormensa ilmaan ja hieroi niitä vastakkain.

   ”Mulga”, hän sanoi. ”Poikani. Äitisi tarvitsee apua.”

   ”Niinpä tietysti. Tässä sitä on.”

   Aamupäivä ei ollut erityisen kuuma, mutta Adhikara istuutui mielellään varjoon. Hän avasi pöydällä olevan vihreän Golden Virginia -pussin ja kaivoi esille purujen seasta filtterin ja tupakkapaperikotelon. Sitten hän annosteli sopivan määrän hippuja paperin päälle ja kieritteli sen pöydällä oikean muotoiseksi ennen kuin nuolaisi liimapintaa.

   ”Tästä ei tullut mestariteosta”, hän arveli ojentaessaan äidilleen valmiin sätkän, jonka pää kapeni niin, että se muistutti piikkiä.

   ”Eipä sillä ole väliä”, panji Kanesha sanoi ja avasi tulitikkulaatikon. ”Kohta se on kuitenkin tuhkaa.”

   Adhikaran vaimo Mahajadeem tuli olohuoneen ovesta pihalle ja asettui seisomaan katoksen reunalle. Hän tähyili lähes pilvettömälle taivaalle ja antoi auringon hyväillä kasvojaan. ”Työmies ei ole ehtinyt vielä työmaalleen”, hän totesi. ”Ei taida työ tänään maittaa.”

   Adhikara otti hetkeksi syyllisen ilmeen, mutta lausui sitten puolustuspuheensa: ”Linssit ovat vielä torilla, mutta brahmin pieksee vaimonsa, koska tämä ei osannut tehdä niistä herkullista muhennosta.”

   ”Siis mitä?” kysyi Mahajadeem.

   ”Poikani tarkoittaa, ettei pidä mennä asioiden edelle”, panji Kanesha selvitti ja puhalsi savua sieraimistaan.

   ”Juuri niin. Pyöräkorjaamo on avattu”, sanoi Adhikara. ”Se on hyvä alku. Ihan tarpeeksi hyvä.”

   Mahajadeem ei seisonut koskaan liian pitkään auringossa vaan oli siirtynyt jo katoksen varjoon. Hän katseli äitiä ja poikaa, oliivinvihreään sariin pukeutunutta anoppiaan ja miestään, jolla oli yllään nuhjuinen t-paita ja shortsit, jotka oli hankittu vähintään viisitoista vuotta sitten. Ne palvelivat lahkeessa olevasta reiästä huolimatta niin hyvin, ettei niistä voinut luopua. Sitten hän katsoi kadun suuntaan sen verran totisena, että myös Adhikara käänsi katseensa ja näki aidan takana etenevän miehen pään. Se liukui ohi tasaisesti ja nopeasti. Sen täytyi kuulua polkupyöräilijälle.

   ”Tuo mies meni tuosta jo äsken ohi. Silloin hän ajoi toiseen suuntaan”, Mahajadeem sanoi. ”Minusta tuntuu, että hänellä on asiaa tänne.”

   ”Miksi hän sitten polkee edestakaisin?”

   ”Kerää varmaankin rohkeutta”, arveli panji Kanesha. ”Olen liian pelottava”, hän sanoi ja kähisi päälle. ”Pelottavampi kuin pihaa vartioiva rakki.” Hänen olematon vatsansa hytkyi ja luiset sormet naputtelivat tuhkaa tuhkakuppina toimivan lasisen maljan ohi.

   ”Siinä hän on taas”, sanoi Mahajadeem ja korjasi hiuksiaan korvansa taakse. Hänen tukkansa oli vielä korpinmusta. Siitä puuttuivat harmaat raidat, jotka viiruttivat panji Kaneshan päälakea. ”Nyt hän tulee siitä suunnasta mihin äsken meni. Lyödäänkö vetoa, että kohta hän on täällä?”

   ”Mies näyttää jotenkin tutulta”, Adhikara sanoi. ”Eikö hän asu seuraavalla Laxmibai Tole Roadin suuntaisella kadulla, jos mennään täältä poliisiasemalle päin?”

   ”Minä en näe ketään”, sanoi panji Kanesha ja nosteli silmälasiensa kehyksiä.

   ”Kyllä. Hän se on”, sanoi Adhikara. ”Joku liikemies tai vastaava. Olen varma siitä.” Hän ei saanut mieleensä miehen nimeä, vaikka he olivat melkein naapureita. Heidän puutarhojensa takapihan muurit lähes koskettivat toisiaan, mikäli Adhikara ei ollut erehtynyt henkilöstä, ja tuskinpa hän oli, sillä kyllä hän ihmisten kasvot muisti, vaikkei pystynyt yhdistämään niihin aina oikeita nimiä.

   Adhikara alkoi käydä kirjaimia läpi yksi kerrallaan. Se oli hänen tapansa palauttaa ajatuksiin nimi, jonka aivoissa puuhailevat varastomiehet olivat heittäneet perimmäiselle hyllylle ja pinonneet päälle kasan roinaa.

   Aakash, Ajay, Adil, mietti Adhikara.

   Balbir, Banke, Bharat. Ei. Myös B oli yhtä väärä alkukirjain kuin A.

   Chaitanya, Chinmay, Chirag, Chittaranjan.

   Kun miehen pää ilmestyi uudestaan näkyviin, se oli pysähdyksissä ja tuijotti pensasaidan takaa suoraan Adhikaraa.

   ”Namaskaar”, mies tervehti. Hän heilautti kättään.

   Kiinnostava tapaus, Adhikara mietti. Hän mietti myös, pitäisikö hänen nousta tuolistaan, josta oli löytänyt mukavan asennon ja jossa hänen teki mieli lekotella vielä vähän.

   ”Onko siellä ketään?” mies huhuili. ”Herra Patil. Tekö siellä istutte? Minä näen teidät kyllä.”

   ”Täällä hän on”, panji Kanesha ilmoitti. ”Peremmälle vain”, hän toivotti ja yskäisi sanojensa perään kuin käynnistymistä yrittävä moottori.

   ”Ajoin tästä ohi ja ajattelin pysähtyä”, huhuili mies, jonka nimi pysyi Adhikaralle yhä arvoituksena. ”Pysähdyin siksi, että uskon Adhikara Patilin olevan täsmälleen oikea henkilö auttamaan minua.”

   ”Tänne näin! Tänne vaan ihan rohkeasti”, panji Kanesha sanoi jo komentavaan äänensävyyn. ”Mielummin portin kautta kuin aidan läpi.”

   ”Taisi käydä niin, että työmieheltä vietiin tauko”, arveli Mahajadeem ja hätisteli edessään pörräävän korennon matkoihinsa.

   Danvir, Deep, Devkumar, Dhiraj. Adhikara kelasi edelleen aakkosia, kun mies oli jo tullut pihan puolelle. Hänen kätensä taluttivat mustarunkoista miestenpyörää. Vatsa kertoi korkeasta elintasosta tai epäterveellisestä ruokavaliosta, mutta oli selitys mikä tahansa, niin näytti siltä kuin miehen keskivartalon tilalle olisi asetettu ilmalla täytetty jumppapallo, samanlainen, jonka Mahajadeem oli hankkinut joskus postimyynnistä heidän asuessaan Englannissa ja joka pysytteli piilossa komeron perukoilla.

   Ednit, Ekadant, Ekbal. Muistikeinosta ei ollut apua.

   Miehellä oli tummat suorat housut ja valkoinen kauluspaita, joka pyrki esiin housujen alta. Näkyviin kiilautuva helmus oli terävillä rypyillä. Paidan napit joutuivat ankaraan puristukseen ja näyttivät ponnistavan lentoon hetkenä minä hyvänsä.

   ”Joku on ryhtynyt kuntoilemaan”, sanoi mies, ja nyökkäsi pyörän sarvia kohti. ”Se joku olen minä.”

Mervi Heikkilä: Louhen liitto (Haamu Kustannus, 2015)

Huijaus

Haluatteko tietää, miltä kuulostaa kun maailma romahtaa?

Minä voin kertoa sen. Se ei kuulosta miltään. Se on niin tiheää hiljaisuutta, ettei siihen mahdu yhtään ainutta sanaa.

Siltä minusta tuntui sinä perjantai-iltana, kun olin saanut kuulla, ettei äiti ollutkaan minun oikea äitini.

Istuimme keittiön pöydän ääressä. Ruudullinen kangasliina oli juuri pesty, mutta siinä oli ryppyjä. Silitysrauta ei ollut kahden naisen taloudessamme kovin suosittu kodinkone. Itse asiassa juuri mitkään kodinkoneet eivät olleet kovin suosittuja. Kirjat olivat paljon tärkeämpiä tai elokuvat tai valokuvaus tai ihan mikä vaan.

Silitin ryppyä liinasta kädelläni suoraksi uudestaan ja uudestaan ja yritin ymmärtää kuulemaani.

‒ Niin me teimme, huijasimme systeemiä, minä, eräs sairaanhoitaja ja sinun oikea äitisi. Papereissa lukee, että sinä olet minun, mutta oikeasti tapahtui jotain ihan muuta.

‒ Mitä sitten tapahtui? sain vaivoin kysyttyä.

Ääneni tuli ulos paksuna ja vieraana. Miten äiti, minun luotettava äitini, jonka luulin tuntevani läpikotaisin, oli voinut ”huijata systeemiä” ‒ ja mikä pahinta, huijata minua? Ja mikä ihmeen ”oikea äitisi”? En ymmärtänyt. Mutta tunsin, miten musta, öljyinen vihan aalto hitaasti nousi sisälläni.

‒ Se sinun äitisi. No, hän on eräänlainen erakko. Ei voinut ajatellakaan pitävänsä sinua. Minä taas halusin lasta. Halusin oikein kovasti, mutta totuus on, etten voi koskaan saada omaa lasta.

Äiti vaikeni surkean näköisenä. Hetken päästä hän jatkoi:

‒ Se oli kaikille parasta, niin me ajattelimme. Mutta minun olisi tietenkin pitänyt kertoa jo aikaisemmin. Monta kertaa olenkin ollut sanomassa, mutta aina on tullut jotain. Roona. Roona, katso edes minua!

Nostin katseeni pöytäliinasta. Äiti itki. En antanut sen pehmittää minua, en vielä.

‒ Kuinka sinä saatoit! Huijata minua! Mikset kertonut aikaisemmin? Valetta kaikki, koko elämä!

‒ Roona, kulta. Tiedän, että tämä on vaikeaa. Ehkä joskus pystyt antamaan minulle, meille, anteeksi. Mutta me ajattelimme, että se oli sinun parhaaksesi. Ymmärrätkö?

Ei, en ymmärtänyt. Juuri silloin en halunnut ymmärtää. Olin vihainen ja pettynyt ja surullinen yhtä aikaa. Tuntui, että kaikki oli lyöty rikki. Yksi oli hylännyt ja toinen huijannut. Vuosien ajan. Koko kohta 16-vuotiaan elämäni ajan. Mutta ehkä eniten ärsytti, että en voinut olla näkemättä, miten vaikeaa tämä oli äidille.

‒ Olen rakastanut sinua kuin omaa lastani, enemmänkin. Olen yrittänyt olla sekä hyvä äiti että isä, enkö olekin?

‒ Isä? Onko sekin sitten valetta, että minun isäni on kuollut?

Äiti huokasi.

‒ Minä en tiedä, kuka isäsi on. Ehkä hän on kuollut, ehkä ei. Vain Valpuri, sinun oikea äitisi, tietää.

Tämä oli liikaa. Nousin niin että tuoli kaatui kolisten ja harpoin omaan huoneeseeni. Kaaduin petaamattomalle sängylle. Tuntui, etten ollut todella siinä, vaan jonkun toisen unessa. Pahassa unessa. Eikö siinä ollut tarpeeksi, että olin erilainen kuin kaikki muut. Pitikö oman äitini olla petturi ja huijari? Hamusin kainalooni vanhan korvapuolen teddynalleni Väiskin ja suljin silmäni, mutta en voinut estää kyyneliä tulvimasta.

Jyrki Heikkinen: Huilumusiikkia remontin taustalla (ntamo, 2014)

Nypin laitakukat polvillaan niitynpientareella

                             alkuaineiden kaaoksesta

                                                          kutsun kadonneet tavarat

               ällikkää                   ja haipakkaa                                            

                                                                   poltan housut

                                       tienristillä                 juon kitkerän maitiasnesteen

                    pahat puremat, kouristukset ja ruhjeet

                                         kuumissaan kiertyvät

                          maanmyötäiset               osattomat

                                            juurehtivat               nimettömät

                                       haaran kiehkura                                

                                  etsii toista kiehkuraa                järjen läpi

                                           työntyy törröttäjä

***************************************

                          Kun salamat halkovat öistä taivasta

                                        iske keppi maahan merkiksi

                                      siinä olkoon

                                                                 ihmisen keskikohta

                                                              josta kumpuaa musiikkia

                                         minä haluaisin olla ihminen

                                 jos en jo olisi

                              ja pelkäisi koko ajan

                                 ihmisiä ja varjoja tässä maisemassa

                                                      ilmapallot karkaavat käsistä

                                                   kahvi kylmenee, musta kivi

                          rikkoo kristallimaljan tyhjyyden

                                                                     halki leijuu kohti

                                                               väräjävän utuisia laikkuja

                                                                hauraassa vakauden tilassa

                                                                  valahtaa tyhjäksi

                                       odottamattoman katveessa suurin alue

                                             on aina pyöreä

                                 Druga pomona Natakar si

                                                                    muistaakseni

                                                     elämä synnyttää järjestystä näillä sanoilla

                                              summamutikassakin suutaria sohitaan

                                           mutta sillä on hintansa

                                                         raaka-aineiden iskeytyessä vastakkain

                                                         törmäillessä

                                                                                          kimpoillessa

                                                                     läpivirtaillessa ja lopulta

                                                                          sekoittuessa toisiinsa

                                                                         informaation kovassa paineessa

                                                        muutos on aina palautumaton

***************************************

Edellinen lauta määrittää seuraavan

             kunnes seinä tulee vastaan  

                                                    etteikö ulospääsyä löydy

                                                         jos tyhjiön luonti vasaralla epäonnistuu

                                                      pinkopahvi kirkuu palasina seinille

                                               ja argonit karkaavat avaruuteen

                                       vaikka vatupassi pitelee

                                                           karvalautoja poikittain

                                          on otettava huomioon ympäristön lämpötila

                                                                       kosteus, lika, säteily ja siitä huolimatta

                                                     pontti halkeaa

                                                                                       ruuvi taipuu

                           maavara pienenee motivaatiota odotellessa

                                                                 ei normaali-ihminen kaipaa huilumusiikkia

                                                          remontin taustalle

                                                     viisi kerrosta

                                                     Siionin viisautta löytyy korkkimaton alta

                                                         naamiomies kutsuu Dianaa

                                   viheriöivälle niitylle

                                                                 on yhtä suruton kuin avutonkin

                                                                           muutoksen edessä

                                           tai kun seinä tulee vastaan

                                                               pohjoisen sävyisä turtumus timpurinkynä kädessä

                                                 älyää sentään

                                                     odottaa myrskyä

                                               jotain karua

                                                      ja tummaa häilyy sillanraossa tämä

                                                                           vähäinen elämän ylijäämä

                                                                                    ehtii kerran ärähtää

                                                        ja kohta jo lentelee myllynsiivellä

                                pää ääriasennossa

                                                                             ehtii ajatella

                                   talo on nyt valmis poltettavaksi

                                            sen jälkeen hiljaisuus

                                                    kaivetaan tuhkasta kuin kypsä nauris

                                                            ja keksitään uudelleen

Jorma Koski: Riekkomailla (Karisto, 2015)

Ote novellista Mittarinlukija

  Karppisen Eelin asumus löytyi yllättävän vaivattomasti. Satametristä kujaa reunustavat koivut hehkuivat ruskan väreissä. Kujan päässä häämötti punainen tupa, jonka takana välkkäsi vuolaana virtaava joki. Kujanvarren heinikko heilahti. Puskurin edestä kujan poikki pökäisi kirjava maatiaiskatti häntä ojossa. Tavan mukaan Aleksi tarkkaili pihapiiriä irrallaan kuleksivien koirien varalta. Niiden kanssa Aleksi oli varuillaan, vaikka itse oli koiramies. Uudessa roolissaan hän oli jo ehtinyt nähdä monenlaista louskuttajaa.

   Eräässä talossa nuori äiti oli valitellut virran hukannutta sähköpistorasiaa. Kysynyt suoraa voisiko sähkömittarinlukija sitä vilkaista. Aleksi ei voinut vastustaa surullisen näköisen naisen pyyntöä. Tämä oli hyssytellyt itkeskelevää lasta sylissään. Aleksi oli ruuvaillut kontallaan lattianrajassa pistorasiaa auki, kun olkapäältä lehahti happaman hajuinen hönkäisy. Säpsähdys, varovainen pään kääntö, oikealla olkapäällä lepäsi tanskandoggin valtava kuono. Mistä tuollainen jötikkä oli yhtäkkiä ilmaantunut. Tullessa talossa ei näkynyt minkään sortin lemmikkiä, vaikka kirpeä tuoksu kertoi vallan muuta.

   – Ei se tee mitään, nuhrusilmäinen, yhä lasta sylissään hyssyttelevä äiti rauhoitteli.

   – Ei sen tarvitsekaan, kyllä minä tämän hoidan, Aleksi kuittasi, ja joutui vielä siirtämään sohvaa saadakseen lisää työtilaa. Sohvan alta paljastui puolentusinan verran kääröksi taiteltuja kakkavaippoja. Aleksi vilkaisi naista. Tämä turisti nenäänsä, hyrskähti holtittomaan itkuun, johon pienokainen heti yhtyi.

   – Saatana täällä korvessa jaksa. Jätkän piti tänne väkisin päästä ja sitten ite viikot Norjassa rekanajossa. Yksin saa täällä yrittää. Mikään ei…

   Aleksi asteli nurmikon poikki Karppisen kuistille, joka näytti painuneen eteenpäin vinksolleen. Yhtä rikkinäistä ikkunaruutua oli paikkailtu ruskealla liimapaperilla.

   – Sisään, hento naisääni huhuili koputukseen.

   Aleksi avasi oven, astui viileään ja hämärään eteiseen, josta aukesi näkymä tupaan. Ikääntyneitä ihmisiä. Se oli kovin tavallista näissä maaseutukuntien syrjäisissä mökkitölleissä. Sisällä tuoksahti vanhalle. Hirsitaloissa ilmanvaihto toimi. Emäntä tulla keikkui keittiön puolesta, harmaapäinen isäntä istui lukulasit nenällään tuvan keinutuolissa sanomalehti levällään.

   – Sähkömittari pitäisi lukea, Aleksi ilmoitti ovisuulta.

   – Jaahas, vai sellainen olisi meininki, emäntä vastasi.

   Isäntä tuskin vaivautui vilkaisemaan ovelle. Keskittyi lehteensä.

   – Siellä se vissiin on mittari eteisessä, emäntä arveli. – Napsauta lamppuun valot.

   Aleksi oli jo sisään astuessaan huomannut eteisen oviseinustalla olevan mittaritaulun ja ehtinyt harmitella taskulampun unohtamista autoon. Tummuneen paneelikaton neljänkymmenen watin kuupavalaisin ei auttanut erottamaan harmaan sähkömittarin numeroita. Ei edes kiekon kiertoa.

   – Ei taida onnistua ilman apuvaloa. Sattuisiko löytymään jonkinlaista taskulamppua?

   Aleksi seurasi kiharapäisen isännän reagoimattomuutta. Sanoille ei tuntunut löytyvän mitään kaikua. Oliko ukko huonokuuloinen, vai tekeytyikö änskällään kuuroksi. Itseensä kietoutunut umpimielinen metsäperän jurrisko. Keittiöstä kuului laatikoiden aukomista.

   – Missä se meidän sähkölamppu taas, täällä sen pitäisi olla kyökin puolella, myötäänsä se on hakemisessa, emäntä puheli ääneen.

   Jäyhä isäntä tuijotti lehteä, oikean jalan päkiä pukkasi narisevaa liikettä keinutuoliin. Sai sellaisen vaikutelman, ettei ukkoa liikauttanut lainkaan koko meneillään oleva homma.

   – Jo löytyi, tokko sitten pattereissa voimaa.

   Pyylevä tummakutrinen ja höyli emäntä sipsutti eteiseen käsissään kaksi taskulamppua. Onnahtelevasta askelluksesta saattoi päätellä, että emännän oikea jalka oli vasenta huomattavasti lyhempi. Kasvoja komisti ystävällinen hymy.

   – Mahtaako näistä edes toinen pelata. Pruuvaa sinä nuoremmuuttasi.

   Aleksi kiitteli lampusta.

   – Tuo ukko se on muutamanlainen kitupiikki, kertakaikkisen visu. Ottaa niin välistä päähän. Hautaanko se rahojaan jemmaa. Joka raossa könyää lämpöpattereita sammuttelemassa. Eikä raski nuukuudeltaan edes valoja polttaa. Tuolla nytkin puolipimeässä koettaa lehteä tihruta. Muisti sillä ronklaa.

   Miten juuri niin usein emäntä oli se joka piti huolen puhepuolesta, Aleksi mietti. Mitä tuumaisi vaiti pysynyt isäntämies jos taipuisi sisintään avaamaan. Tuskailisiko naisväen uusista hameen hepeneistä, vaikka kaapit ja henkarit entisiä pullollaan. Ja päntiönään pitää olla jossain kulunpäällä. Sitten kun päästään, Aleksi oli monesti miettinyt, lehtijuttuun kultahääpäivänä ollaan niin yhtä pataa. Kirkkain silmin vannotaan yhteiselon sutjakkuutta, ei ole nahinapäivää koettu. Kumpikaan ei muista niitä mykkäkoulupäiviä jolloin ei ole torailun lomassa puhua pukahdettu toiselle sen halaistua sanaa.

   Emäntä yhä vierellään Aleksi tuijasi puolitehoisella valokiilalla kilowattituntimittaria, jonka kiekko teki matkaansa töin tuskin silmin havaittavalla tempolla. Sattuiko jääkaappi juuri hyrskähtämään käyntiin, kun pientä eloa kiekossa ilmeni. Aleksi napsautti tuikun sammuksiin, kaivoi puseronsa povitaskusta vihkosen ylöskirjausta varten. Napsautti tuijun uudestaan päälle ja totesi osaksi tuvan suuntaan kääntyen reilusti sanojaan painottaen:

   – On sitä vaan tuota sähköä näköjään mennytkin.

   Emäntä ei siihen ehtinyt reagoida mitenkään, säpsähti vasta keinutuolin heilahdukseen, lehden kahaukseen sen pudotessa isännän polville. Tuolin narina liike lakkasi römäkkään mylväisyyn.

   – Häh!

Juha Kulmala: Pompeijin iloiset päivät (Savukeidas, 2013) 

                    olet mun viimeinen

          hehkulamppu, sanoit

aamu nousi

raihnaisesti kuin jalkansa päälle

          sammunut visionääri, pitsalaatikkopuiston

                                                            halvat linnut

                    maisematapetin palkeenkielestä

                              pilkotti tilintarkastajan

                    luinen silmäkuoppa

tunsin sen minkä sinä ja me sen minkä kaikki

kuinka aika on käynyt ahtaaksi, tulevat vuodet

                    kadonneet kuin kaukaiset maat

tuuli on niitattu osuuskaupan seinään kiinni, ruoste

                                        on liian hidas vapahtaja

                              horisontissa lojuu lippu jota ei jakseta

                    nostaa, ei kuvitella jaksettavan, ei uskalleta

          tahrimisen pelossa nostaa, pelätään että tulee

                                                            joku hullu ja nostaa

kivikausi jatkuu yhä pehmusteiden alla, näyttöruutujen hehkun

ympärillä varjomme liittyvät yhteiseen pimeään, sanojemme varjot

                                                  yhteisen vaikenemisen pimeään

yksi kunnon riuhtaisu riittäisi, yhden

                    riuhtaisun kuvittelemisen voima

          väreilee meidän hartioillamme

                              kaiken kauhun ja rakkauden voima

yksi riuhtaisu, ennemmin tai myöhemmin

                    tuuli on irti kuin miljardi vinkuvaa minkkiä

                                        ja koko kuplahalli repeää, korkeammalta

                              kuin korkeimpien sublunaaristen komisarioiden valta

                    alas kukkaronpohjien dynastisiin syvyyksiin

                                                                      ratkeaa rujo parsimus 

                    katoaa kalman magian paine, kassavirta sammuu

                                                            murenee makeasti

                    itkumuurien marenki, niiden mittaamattoman

                                                            irvokkaat freskot

                                                  puhaltuvat pois, Troijan sota

                                        on lopultakin ohi, sankarien aika ohi

                              rosvojen ja poliisien, velkojen ja viisumien

          ravista pöly hiuksiltasi, pyyhi murut huulilta ja kävellään

katseesi

on kirkas ja vakaa kuin ensimmäinen tulitikku

                                                            viimeisen ratsian jälkeen

kävellään, muutama askel riittää tien päähän, siitä eteenpäin

                                                                      jos asiat

                                                            ja jos me

tulisimme tajuihimme, olisi yksinkertaista kääntää

                                                  tiet siihen mistä kuljetaan

villin maan kasvaa mihin puutarhat eivät väkipakollakaan

                                                  kirjoittaa

kuittaus vuosisatojen valituslistan poikki, kuuluttaa

                              salasanat yläkerran ikkunasta, olisi

                    vertauskuvien viraltapano, luukellarien hillous

                              ja yksinkertaista

          olla vapaa ja vähitellen viisas kansa

jonka ihmisiä löytyy sieltä ja täältä, jos asiat

                                                  ja jos me

ja jos ei kuin syvänmeren paineessa raskas ja hidas

joka liikahdus, jokaisesta luonnollisesta eleestä vääntyy

                                                  kohtuuton urotyö

                              jokainen kitsas laupeudenteko

rusentaa rintaa ja päätä kuin kylmäkatseinen

                    lapsi lahjapaperin, koiran lailla

varas kuljeksii meren ja kaupunkien rajaa

                    ja kaikki näkevät hänet, en osaa

                                        enkä aio oppia

          katselemaan itseäni eliniän päästä kuin

                    kaatopaikalle vietävää irtainta, joku

          pelimanni tien sivussa siinä, toimikunnasta

                    päivystävä neanderthal ja ilmapallo

                                                  jolla kaikki valtuudet

                                        olankohautus

on sukupolvi, ihminen yhden tähden sudoku

                                       olet mun viimeinen

ja aamu nousi löysästi kuin ikivanha rollaribiisi

                              hehkulamppu, sinä sanoit

                    meidän hamuilevat kätemme

                              Toteutuvat, historia, onni

                    tulee tuubista vain puristamalla

          vaikka ei vielä kaksi

samaan tahtiin hengittävää nostaisikaan suurta

                                        kevätmyrskyä, se antaa

                    rytmin ja rytmi antaa askeleet ja kaikki

          mikä on kiinni irtoaa ja lähtee

                              kuin paha kenkä marjapuskien yli, pestään

                                                  passikuvien jämät kasvoilta pois

                    minä voin olla kompassi

jos sinä olet kartta, tai kompassi, ja minä olen kartta

                              tämä kasteesta vielä viileä pelti

                    olkoon hallavan tamman lämmin kylki

                                                  tähän terveyteen

                              nouskoon kuume, tämä

                                        kylmäketju on katkaistava

                              jotta elämä voi alkaa  

***************************************

siitä vähästä mitä jaettiin

          riitti hyvin kesäyöksi, elämäksi

elämäksi kutsutun esityksen väliajalla

                              aamuaurinko on puskurin lommo

          olemme toistemme minimipalkka, pärjäämme kyllä

                                        kuin rattijuopot kesälomateillä

Miki Liukkonen: Raivon historia (WSOY, 2015)

 "Ihmisten mukaan hän oli oikeamielinen ja iloinen mies joka viihtyi lehdoissa yksinään,

koska ei osannut selittää itseään muille niin että se olisi tyydyttänyt häntä itseään.

   Hän asui tuulen toisella puolella hyväkuntoisessa talossa, jonka lähellä sijaitsevaan kauniisti soivaan puroon hän mielellään työnsi jalkansa.

   Hänen sanottiin olevan verrattain hurskas mies, joka kärsi kaatumataudista, jonka uskottiin olevan seurausta hänen menneestä ja liiallisesta ilottelusta Saksan ja Turkin perukoilla kahden ystävän kanssa, joista toinen paitsi katosi ei välttämättä ollut koskaan edes olemassa, vaan osa sitä ikävää ja noiden aikojen hämärästä johtuen tynkäistä muistelmaa, jonka hänen varmuudella olemassa ollut ystävänsä käski hänen kirjoittaa (sitä ei tapahtunut), koska ei itse kuulemma muistanut enää mistään mitään ja halusi tapahtumat eriteltävän siten, että hänen tuleva vaimonsa ei pitäisi häntä täysin epäpätevänä miehenä.

Opiaatteja sekä väkijuomia hytisevissä risumajoissa, arktisissa luolissa nuuskattua rautapölyä, kivettyneiden rintalihasten ja huimausten vantteria öitä. Rehukaljaa ja siideriä lämpimissä majataloissa! Koko oletettu kirjo.

   Hän piti musiikista ja sai lapsekkaita naurukohtauksia.

   Hän värisi kuorolaulujen kirkkailla penkeillä ja itki aina lohduttomasti kun näki auringonlaskun pusertuvan Intianvuoren laelta

   Hän

soitti urkuja!

   Hänen yleismaailmallisuutensa ja pulska ulkomuotonsa tekivät hänestä oivan vieraan sukukokouksiin, sekä tilanteisiin, jotka vaativat 'hiljaista erotuomaria'.

   Hänellä oli taipumusta pitkiin ja turhamaisiin yksinpuheluihin hetkinä jolloin häntä ympäröi ihaileva joukkio. Kaiken kaikkiaan:

taivaalta laskeutunut, silmiään räpyttelevä uusi ja korea nuoruus!"

[TAUKO]

  "Hänen ruumiinsa löydettiin vasta vuosien päästä

    maitokukkien ja kauniiden eläinten ympäröimänä."

***************************************

Viileä metsä aukeaa vähitellen.

                                                                 Kasvit ja heinät ovat kosteita, pisarat värisevät

                                                                 En tiedä mitä huomenna tapahtuu

                                                                 samaan aikaan kun on keskipäivä

                                                                 olen tuntevinani

                                                                 kaupungin jossa en ole koskaan käynyt.

                                                                 Kerran, tai samoihin aikoihin

                                                                 kun makasin tutun puiston penkillä ja oli lämmintä

                                                                 niin kuin nyt sisiliskoja roskapöntöissä

                                                                 tuli joku sanomaan että Unkarissa olisi mahdollista nukkua

                                                                 vaikka koko yö turvallisesti, ja että aamulla

                                                              sitä sitten heräisi juustokakkuun ja että juustokakkua voi syödä

                     

                                                                 vaikka ei olisi hampaita.

                                                                 Vastasin että siinä vaiheessa kun

                                                                 alkoholinkäytöstä tulee järkevää

                                                                 se muuttuu alkoholismiksi

                                                                 ja että tämä pätee myös muihin toimiin.

                                                                 Tarkoitinko sillä jotakin

                                                                 vai yritinkö

                                                                 ikään kuin muinaista näytöstä

                                                                 ainakin siinä oli perää.

                                                                 Puut näyttävät vaakatasossa pidemmiltä

                                                                 mutta ovat myös helpompia kavuta.

                                                                 Yhtäkkinen keskipäivän muisto

                                                                 ja

                                                                 huomaamaton saapuminen uudelle alueelle.

***************************************

  

Täydellinen ilmentymä! Ihan sama mikä. Jokin.

Vastaansanomaton, taivaalta laskeutunut tai ympärillä.

Puiden osoittama tai vasta saapuva. Kuuntakainen korento sekoamaisillaan vihreästä lakasta.

Äkillinen tiede tai moskeija hiekkamyrskyn jälkeen, hedelmäkojut joita kukaan ei omista,

teltta pullollaan revontulia observatorion juurella; ikiyössä!

Nyljetyn eläimen hiljaisuus, paljas reisi joentarhan hopeassa, pohjamutaan ahtautunut timantti,

aamumaljan kaari valon syvennyksessä, kuuma veri.

Ne kymmenet tuhannet alttarit jotka jäivät rakentamatta ja yhä marmorissa uinuvat,

jossain kauan sitten kadonneen temppelin alla, jossa hiljaisuudella on uusia muotoja.

Vastaansanomaton, ympärillä ja lakkaamatta. Koko sielukas hetki kaikkineen paketissa.

Aki Luostarinen: Ajan olo (WSOY, 2012)

Oli haaveiltu lumotusta puutarhasta.

Oli kaivettu kesanto auki ja tasoiteltu tanner:

kasvakoon nurmi ja tuhannet kukat.

Sinä laitoit siihen perennan;

minä siirsin kirsikan taimen sinne taakse.

Tuskin se kasvaa: jouduin katkomaan juuria,

eikä siinä ole mitään symboliikkaa.

Turha laskea tunteja, aroniain, luumupuitten

työkalujen hintoja, kun ilo

on ajan ja rahan tuolla puolen.

Hiki ja arat hartiat on varma

tae elossa olosta.

Kun tarha oli valmis, kastettiin se

ylevän aatteen nimiin

että sellainenkin meillä on.

Mutta tulikin muutto, tarha piti hylätä

eikä sitä kukaan hoida.

Kenties se kasvaa umpeen,

ennalleen, mikä lie tarkoituskin.

Mutta jos me sen muistamme, tarha elää.

Vai oliko se vain kuvajainen, hyvä uni?

***************************************

Hän on perso ruualle, viinille, rakkauden töille.

Raha ja valtakin kelpaisi, jo puuttuisi häpy.

Hän ahmii valon, ilman, paikan, ajan,

kevään juhlaviikko jatkuu aina.

Hän juo elämän kaivon, mutta työlle on nirso.

Ahneus on pahe, perisynti,

jota ilman yhteiskunta kituu ja kuihtuu:

terve ahneus pitää maan ja tähdet liikkeessä

ja onnellinen kansa voi hyvin, sanoo ajan henki,

tuo epatto henkien talossa.

Hän on tehnyt hegemonialle toteemin

jyrsityn sahapukin poikkipuusta.

Kun pälvi kasvaa ja kuusessa puhuu iltatuuli,

hän pystyttää paalun, suutelee sen poskea

ja tanssii taivaan teille.

***************************************

Se vaihtelee.
Se on kaikkialta mistään.
Se on kaikesta.
Jokainen on sen nähnyt,
kukaan huomannut.
Se on monta nimeä.
Se on entisensä koskaan.