Kouvolan ja Laitilan välissä

Eilisellä Kouvolan kirjastokeikalla kaikki hoitivat hommansa kiitettävästi. Yleisöäkin oli paikalla odotetusti, ehkä jopa enemmän, ja kirjastovierailujen tapaan se oli selvästi kiinnostunut kuulemastaan. Saimme aplodeja ja lakritsia. Se, mikä on alkanut lievästi pohdituttaa, on yleisön ikärakenne. Kahviloissa ja kirjastoissa, olipa iltapäivä tai ilta, kuulijakunta koostuu lähes täysin yli kuusikymppisistä kirjallisuuden ystävistä, mikä tarkoittaa loogisesti sitä, että muutaman vuosikymmenen kuluttua yleisöjä ei enää tule. Kenties kirjailijavierailuja pitäisi alkaa suunnata eläköityvien lukupiirien lisäksi yhä enemmän myös kouluihin, ainakin lukiolaisille, tietysti yleisöä ajatellen hieman toisenlaisin kysymyksin ja esityksin. Ylipäätään näitä tapahtumia voisi viedä vielä rohkeammin epätyypillisten yleisöjen eteen.

Kirjailijakiertueet eroavat monin tavoin runoilijakiertueista. Ensinnäkin järjestelyt: kun runoilijat matkaavat hikisten, sätkätupakinhajuisten pikkuautojen takapenkeillä neljä rinnakkain, kaljakori jalkatilassa ja kuskin anopin kenkähylly sylissä, esiintyvät mykysoppapalkalla sähkövalottomissa jurtissa klo 03.30 ja yöpyvät jonkun harrastelijahipin ryyppykaverin keittiön pöydän alla tai nuorisotalon takahuoneessa, jossa paikalliset pirinistit uhkailevat heitä kirveellä tai muutoin keppostellen pitävät hereillä aamunkoittoon, jolloin on taas ilman sen kummempia saniteettimuodollisuuksia ahtauduttava pinttyneiden selkänojien väliin ja kiidettävä sisälmykset väpättäen seuraavalle estradille, niin kirjailijat puolestaan liikkuvat omalla ilmastoidulla tilausbussillaan, nostavat nelinumeroista palkkaa ja yöpyvät oikeissa hotelleissa, joista löytyvät porealtaat, silitysraudat, ja sorbetit. Toiseksi, itse osallistujat: ainakaan tällä kirjailijakiertueella kukaan ei ole tähän mennessä unohtunut edelliselle levähdyspaikalle, herännyt oudosta kylpyammeesta, pudonnut tuoliltaan nukahdettuaan kesken keikan tai pudottanut tekohampaitaan lavalle kesken esiintymisensä tai päätynyt putkaan koska on myöhästynyt bussista ja heitellyt sitten ohiajavia autoja pikkukivillä koska ”maailma vituttaa”. Vain yksi on toistaiseksi menettänyt karaokeneitsyytensä. Ahkerat ja käytännölliset prosaistit vaikuttavat kiertueella kuin ydinreaktorin grafiittisauvat, jotka ehkäisevät hajoilevia runoilijoita päätymästä hillittömiin ketjureaktioihin. 

Kiertueella aika muuttuu oudon elastiseksi, tunnit kuluvat tuijottaen suomalaista maaseutua, joka on pääosin tylsän persoonattomana ohi vilkkuvaa talousmetsää. Toivoisi näkevänsä siellä esim. karhun, mutta joka kerta se on vain tuulenkaataman tumma juuripaakku. Viikon matkalla Rovaniemeltä Turkuun kevät on edennyt kuukauden.  Aika menettää merkityksensä, mikä ei haittaa, koska kellokin jäi Kouvolaan, josta se jossain vaiheessa omia aikojaan toivottavasti kotiutuu.

Kirjoittanut Juha Kulmala

Kahd8ksan ääntä

Ryhmäkuva Mikkelin torilta 10.5.

Takit narikkaan

Jorma Koski äitienpäivänä 10.5. Mikkelissä Einon Vintissä.

Mikkeli jäi taakse. Matkalla Kouvolaan turnaus on kiepahtanut loppupuoliskolle. Vielä löytyy puhtia kirjastoiltaan.

Jos vielä lähtöpäässä Rovaniemellä sai hieraista pipoa korville, saattoi jo Oulussa silmätä sadekuurojen välissä luopuako jo välihousuista. Onneksi ne kulkevat mukana.

Niin Rovaniemellä kuin Oulussa tunsin liikkuvani kotikentällä. Tapasin runsaasti tuttuja, tuttavia, läheisiä ihmisiä, vaihdoimme kuulumisia, lämpimiä halauksia. Näistä hetkistä nautin, sain voimia. Ei häirinnyt tieto, että jo seuraavana päivänä oli siirtyminen vieraskentille uusine haasteineen.

Kun jätimme ”pelekääkkö nää polliisia” maisemat, tulimme jo Vaasaan. Huomasimme, ettei joukostamme löydy yhtään ruotsinkielellä kirjoittavaa. Mitä se merkitsi, aprikoitiin. Seikka saattoi vaikuttaa illan keikkapaikan yleisömäärään, kourallinen kumminkin. Kuten aina, määrä ja laatu eivät kulje käsi kädessä.

Sään lämmetessä alkoi lämmetä kirjailijajoukkommekin. Ylimääräinen jäykkyys väistyi toisiinsa tutustumisen myötä.

Jyväskylässä tuntui jo mukavalta, keikkapaikkojen vaihtuminen baarien klubi-iltoihin. Se oli myös omiaan tuomaan rennon läsnäolon tunteen. Ehken myös yleisö aisti saman.

Ja voi, jo yksi kirkassilmäinen hymyilevä istuja yleisössä pelastaa koko illan.

Puhetyöläisen osa ei ole monenkaan kirjailijan vahvuus, ei minunkaan. Toivoa sopii, että kirjailijan rooli näyttäytyy vahvempana.

Kirjoittanut Jorma Koski

Hannibal Lecter

Markku Ropponen kertoo ykityisetsivä Otta Kuhalasta
kotikaupungissaan Jyväskylän Vakiopaineessa. Jorma Koski ja
Vesa Lahti kuuntelevat. 

Kirjailijakiertue vyöryy eteenpäin, pian on viikko takana. Houkuttelimme eilen Kuopiossa King’s Crown -nimiseen kulttuurikapakkaan yleisömäärän, jonka pitelemiseksi rekrytoitu järjestysmieskaarti joutui panemaan parastaan. Tilaisuudessa kuultiin eri kirjallisuudenlajien edustajien railakkaita mielipiteitä kirjoittamisesta, tuotantonsa syvimmästä olemuksesta ja elämästä kirjailijana Suomessa. Jokainen luki myös näytteen tekstistään, toi esiin taitelijapersoonaansa ja söi maukkaan annoksen talon antimia.

Seurassamme istui myös kuopiolainen kirjailija Jouni Tossavainen, jonka hienovaraisella huumorilla höystettyjä juttuja on aina mieluisa kuunnella. Niinpä hänen johdollaan osa kiertuelaisista suunnistikin myöhemmin illalla baariin (Jori’s bar), jonka isäntä vaiensi meidät tietokilpailukysymyksillään. Mietintää herätti etenkin se, mitä marsalkka Mannerheimilla oli eläessään tasan 13 kappaletta. Ehdottelimme ystäviä, varpaita, ratsupiiskoja, hevosia, adjutantteja, upseerinarvoja, miekkoja, taisteluarpia, älynystyröitä yms., kunnes intellektuellirunoilija Kulmala ehdotti autoja. Vastaus oli oikein, drinkki Juhalle.

Hieman myöhemmin keskuudessamme alkoi käydä supatus, ketä ystävällinen baarin omistaja muistuttaa. Kyllä, hänellä ei olisi vaikeuksia voittaa Itä-Suomen Anthony Hopkins -titteliä itselleen. Jouni Tossavaisen tarjoaman kierroksen jälkeen valmistauduimme lähtöön. Jori saatteli meitä ovelle ja niinpä yksi meistä rohkaistui ottamaan esiin tämän Hopkins yhdennäköisyyden. Baarin omistaja oli näemmä kuullut asian ennenkin, koska ei häkeltynyt, vaan pyysi meitä odottamaan ja toi meille nähtäväksi kaksi muovitaskuun laitettua valokuvaa. Toisessa niistä poseerasi hattuineen Jori ja toisessa Anthonyt Hopkins. Mutta kumpi mahtoikaan olla Hannibal Lecter?

Kun yön laahus laskostui kalakukkokaupungin ylle ja viimeinen kiertuelainen kompuroi karaoke-baarista hotellihuoneeseen Irwinin kertosäe kurkkuun juuttuneena, alkoi tuntua ilmeiseltä, että ryhmä olisi valmis valloittamaan Mikkelin.

Kirjoittanut Markku Ropponen

Koppityöläisen tunnustuksia

Aki Luostarinen puhuu Jyväskylän Vakiopaineessa. Seurassa
Vesa Lahti sekä Juha Kulmala.

Kirjoittaja tekee tavallisimmin työnsä yksin, ei kuitenkaan maailmasta eristyksissä.  Kirjoittaja on kielestään maailmassa kiinni.  Hän mieltää maailman (elämän?) kielellä.  Kieli on kaiken mieli.

Kirjoitan näitä tunnustuksia omassa kopissani, ikkunasta näen tutun maiseman.  Koivut ovat hiirenkorvilla, kuten keväisin niillä on tapa.  Olen taas etuoikeutettu porsas: olen voinut öitseä kesken kirjailijakiertueen kaksi kertaa omassa vuoteessani hotellisänkyjen sijaa.  Eilen heitettiin keikka Kuopiossa, ja sen jälkeen pääsin omaan saunaan. Iltamyöhään katselin vielä (ei niin hyvän) dokkarin Orson Wellesistä.  Nero miehekseen, eikä ainakaan koppityömies.

Levollinen sunnuntai-aamu, teetä ja leipää.  Olen mukavuusalueellani.  Tämä on hengenvaarallinen tila.   

Toisin on ollut viisi edeltävää päivää: olen seitsemän kohtalotoverini kanssa ollut viidellä eri paikkakunnalla julkisena objektina.  Se on koppityöläiselle kova paikka.  Jokainen yrittää sen yleisöltään salata - tai mistä minä sen tiedän, mutta ainakin minä.  En ole tottunut puhumaan mikrofoniin yleisölle asioista, joita en ole joutunut formuloimaan puhuttuun muotoon.  Ne ovat mielessäni solmussa kuin nuoranpätkät, joita tipautetaan keittiön koriin.  Nyt niitä joutuu oikomaan julkisessa tilassa, eikä ilmaisuni ole valmisteltu, järkevä eikä ainakaan selvä.  Onneksi kollegat eli toiset koppihenkilöt sen tietävät.

Pian on lähdettävä taas Mikkeliin.  Se on jännittävää, sanan mukaisesti.  Mukavuusalue on jätettävä kolmeksi vuorokaudeksi. 

Mutta on yleinen tieto, että epämukavuusalue on ihmiselle hyvin terveellinen seutu.  Siellä eheytyy.  Se on kuin hammaslääkärillä käynti.  Siinä kokee kipua, rahaakin menee, mutta siinä saa terveet hampaat, vaikka ei välttämättä hyvännäköiset.

Kirjoittanut Aki Luostarinen

Valkosta ja makiaa

”Jos näenkin tulevan, en sitä ymmärrä”

Jyrki Heikkinen Vaasan Ritzissä.

Tänä iltana klo 22.30 Kulttuurikeskus Epätasapaineen pohjoispyloni murtuu ja keskuksen tähtimäinen kuori hajoaa tomuksi.

Vuonna 1926 maailmanlaajuisen talouslaman seurauksena sokerinkuljetus siirrettiin ilmalaivoihin ja samana kesänä pasaatimyrskyn harhauttama sokerizeppeliini teki pakkolaskun Jyväskylän pohjoispuolelle. Arkkitehti Elias Saarikivi oli tervaamassa vuotia (Ränssin Kievarin pihalla) illalla alkavaa ”Dodon kieltäjien killan” vuosittaista elämysmatkaa varten, kun taivaalta kaartuva jättiläinen pimensi maiseman. Valkea vuori vyöryi pitkin Uuraisten tietä Kievarin kuusikujan päähän leviten tien molemmille puolille.

(Killan jäsenet eivät koskaan saa nauraa suu auki, eivätkä aloittaa puhetta sanoilla ”Nyt kun olemme kerääntyneet tämän päättömän ruumiin ympärille”) (Nämä kaksi seikkaa, ei muuta)

Tämä taivaallinen väliintulo muutti koko pitäjän historian. Sokeri saatiin kerättyä talteen Sorjosen härkätalleille ennen tulvia ja vielä samana iltana Saarikivi hahmotteli ensimmäisen luonnossarjansa, ”Tiernan”, tulevaa kulttuurikeskusta varten. (Saarikivi oli jo aikaisemmin tehnyt kokeita bataateilla ja mustajuurilla etsien betonikombinaatioille uusia ratkaisuja)

…Vuonna 1963 Saarikivi makaa toispuoleisesti halvaantuneena Pyhän Jyvän Lasaretissa. Elokuun kuudentena saadaan viimein harvinainen cinematografi lainattua Neuvostoliiton lähetystöstä ja arkkitehti saa nähdä hartaasti odottamiaan kuvia valmistuneesta kulttuurikeskuksesta…. pimennetyssä huoneessa hiljalleen hiipuvaa huokailua, tyhjennetylle peräseinälle sirahtaen vaihtuvat mustavalkokuvat yksi toisensa jälkeen, nukkuuko arkkitehti…hoitaja nousee nurkkatuoliltaan ja taskuaan rapistellen hiipii ovelle, poistuu huoneesta eikä palaa koskaan takaisin…

Kulttuurikeskus on rakennettu sokeribetonielementeistä Catulluksen hypotenuusaa mukaillen, jossa nelisakaraisen tähden kärjet aukeavat pylonikaariksi kannattelemaan rakennuksen keskellä sijaitsevan juhlasalin sokerilasikattoikkunaa.

…Keskuksen pohjoispylonin takaa yliopistomäellä rhododendron- ja pinjapuistikon reunalta aukeaa mittaamaton Louhen kansallispuisto (hanhet, hirvet, karhut, myyrät, peurat, korpit, sopulit, päästäiset, mäyrät, oravat, supikoirat ja ketut vaeltavat kesäöisin paratiisillisen sulassa sovussa nuolemaan sokeribetonia kohdasta, jossa on kirjoitusta). Sanat ilmestyivät vasta muutama vuosikymmen sitten. Sokeribetoni on kivikovaa, eikä kukaan tiedä kenellä on ollut mahdollisuus hakata vielä muutaman tunnin erottuvat sanat: Elvis oli kala.

Läänintaiteilijat Heikkinen, Lahti, Kolehmainen ja Suoniemi ovat valmistelleet klo 19.00 alkavan esityksen huolella ja ottaneet kaiken muun huomioon paitsi resonanssin. Kahdeksan kirjailijaa lukee kaanonina tekstejään niin että päällekkäisistä äänistä muodostuu morseaakkosilla Norsujumalan Nimi. Tämä epäsäännöllisenkuuloisesti tihenevä, lähenevä, loitontuva ja voimistuva äänikudelma kestää kolme ja puoli tuntia, jotta Jumalan Nimen pyhä luku 199 tulisi täyteen.

…seuraa lumottu hetki, repeämä ajan verhossa, jonka jälkeen 500-paikkainen täysi juhlasali repeää bravo-huutoihin, hysteerisen ilon purkauksiin, nyyhkytyksiin ja jalkojen tömistyksiin…. ja ohentunut pohjoispyloni antaa periksi…sortuva kaari rikkoo kattoikkunan sisäisen jännitteen ja huikaisevasti räsähtäen sokerilasi sataa alas välkehtivänä ja helisevänä tähtisateena muuttuen vähän ennen yleisöä sokeritomuksi…

Kirjoittanut Jyrki Heikkinen

Päivä kaksi

Jukka Behm Oulun Tubassa. Tuomo Heikkinen haastattelee.

Rovaniemelle on Kouvolasta matkaa junalla kymmenen tuntia ja kaksikymmentä minuuttia. Tasan. Sinä aikana ehtii miettiä muutamaan kertaan, mihin on ryhtynyt. Ja katsella määränpään lähestyessä suolla kituvia koivuja ja tuulivoimaloiden muodostamaa hiljaista metsää. Muutamassa mastossa siivet pyörivät.

Kirjailijakiertueen kahdeksan kirjailijaa ja neljä läänintaiteilijaa valuvat Lapista kohti etelää ja esiintyvät yhdeksällä paikkakunnalla. On oma kiertuebussi ja kuski. Edessä hotelliöitä ja keikkoja kirjastoissa ja kapakoissa. Mikrofonien vinkumista ja yleisökysymyksiä. Oman teoksen lukemista ääneen. Kuin omaa oksennustansa söisi. Mutta kaikkeen tottuu.

Rovaniemessä ja Oulussa yleisöä on ollut paikalla enemmän kuin esiintyjiä. Se on hyvä alku. Jotkut istuivat kuuntelemassa koko kahden ja puolen tunnin mittaisen shown. Pohjoisen ihmisillä on vahvat pakaralihakset.

Joukostamme puolet kirjoittaa pitkää tavaraa, puolet runoilevat. On ollut siis hyvä mahdollisuus tarkkailla, elävätkö runoilijat oikeasti punaviinillä. Vastaus on kyllä. Juovat he muutakin.

Matka ei ole oikea matka, jos sen aikana ei koe uusia asioita. En ole aikaisemmin lukenut runokirjaa niin, että runoilija itse on samassa huoneessa, makoilee viereisessä sängyssä. Oulussa jaoin huoneeni runoilija Aki Luostarisen kanssa ja mitäpä muutakaan olisin Sokos-hotellissa tehnyt kuin makustellut hänen uusinta runokokoelmaansa Ajan olo. Ja siemaillut samalla runoilijan tarjoamaa luomuviiniä.

Esiintyminen ei ole kirjailijoille välttämättä kaikkein luontaisinta toiminta. Osa kun kirjoittaa juuri siksi, että ei osaa puhua. Niin minäkin. Siksi on ollut mukava katsella, kuinka kirjailijat pääsevät lavalla vauhtiin. Huumori on kukkinut. Puolikuiva. Sellainen mitä kirjoitetaan rivien väleihin. Runoilijat räjäyttelevät säkeitään, ilotulittelevat konekiväärein, livauttelevat salakavalasti sekaan aforismeja, kiteyttävät lauseeseen elämän, pensselöivät nopein vedoin tauluja, jotka kertovat siitä sekasotkujen vyyhdistä, jota ajatuksiksi ja tunteiksi kutsutaan. Paikoitellen on tullut olo, että kuuntelisi stand up -komiikkaa. Mutta sellaista, joka hymyilyttää aidosti.

Tämän kirjoitettuani matkaa Vaasaan on jäljellä kolme tuntia ja viisikymmentäkaksi minuuttia. Ja edessä seitsemän paikkakuntaa ja yhdeksän keikkapaikkaa. Ja ehkäpä muutama lasillinen viiniä.

Kirjoittanut Jukka Behm

Ensimmäinen päivä

Tuomo Heikkinen haastattelee Mervi Heikkilää.

Eräänä päivänä löydän itseni bussista. Autossa on sähäkän siniset penkit ja kilometrejä nielleen auton hiukan surumielinen tuoksu. Matkustajina on muutama läänintaiteilija ja kahdeksan kirjailijaa. Luulen kuuluvani viimeiseen kategoriaan. Tosin kaikki muut lajin edustajat ovat miehiä. Ja aikuistenkirjailijoita. Mutta marginaali on edustettuna muutenkin: runoilijoita, sarjakuvataiteilija, eräkirjailija… Ja kuka enää osaa sanoa, mikä on valtavirtaa?

Tällä kulkuvälineellä ja kokoonpanolla kierrämme seuraavat kahdeksan päivää ympäri Suomea esiintyen kouluilla, kirjastoissa, baareissa ja ties missä kirjallisuudelle soveltuvissa pesäpaikoissa.

Ensimmäinen etappi on Rovaniemen kirjaston Lapponica-sali. Läänintaiteilija Tuomo Heikkinen haastattelee jokaista erikseen. Kysymykset ovat yllättäviä, välillä vaikeitakin. Onneksi en tiennyt niitä etukäteen, en ehtinyt miettiä järkeviä, pakattuja ja purkitettuja vastauksia, vaan rönsyilin sinne tänne ja jätin vastaamatta varsinaisiin kysymyksiin.

Erityisen mielenkiintoista on kuulla, kun muut kirjailijat raottavat työhuoneensa ovia, avaavat henkilöhahmojensa taustoja ja antavat vaikuttavia lukunäytteitä. Varsinkin runoilijat saavat tekstinsä lentämään salin pienessä ilmatilassa sulavin, vahvoin siivin.

Kirjailijaklubin jatkot jäävät osaltani lyhyiksi. Arki-iltainen Rovaniemi näyttäytyy yhden baarin perusteella yleistettynä jalkapallosta innostuneelta ja kovaääniseltä. Hotellille kävellessäni mietin ystäväni ennustusta kiertueesta: ”Tuo on varmasti sellainen extreme-kokemus, että yhdistää teitä kuin armeijan käyminen.”   

Kirjoittanut Mervi Heikkilä

Kiertueen juontajat

Läänintaiteilijat Tuomo Heikkinen, Karoliina Suoniemi, Tittamari Marttinen, Susanna Kolehmainen ja Vesa Lahti - Kuvaajana Marjo Heino

Kiertueen juliste